--
"Sulla ei oo tarkotusta!" "Kuole!" "Äitiskin
varmaan häpeää sua!"
Nuo ovat sanoja, joita jouduin kestämään päivittäin
koulussa. Ihan sama, minne menin, joku käski minun tappamaan itseni tai jotain
muuta vastaavaa.
”Kiusaamiseesi puututaan, Amy.” Noin kaikki sanoivat. Mutta
ne kuulostivat yhtä pahalta, kuin muutkin kommentit minusta. Valhetta joka
sana. Onhan aina helppo sanoa, että kaikki on hyvin, kiusaajille tulee ongelmia
ja kaikkea muuta. Mutta mitään ei ikinä tapahtunut. Puhutteluja ja jälki-istuntoja
oli vain mielin määrin.
En voinut edes paeta noita sanoja toiseen kouluun.
Paikkakunnallamme oli vain yksi koulu, ja äidilläkös olisi ollut varaa ostaa
uutta asuntoa kiusaamiseni takia? Tuskin.
”Sen kun kuljet nokka pystyssä niiden ohi.” Toinen inhoavani
lause. Onhan sivullisen helppo sanoa vaikka mitä. Kuin hyppäisin syvään
kaivoon, ja vierelläni seisova ihminen sanoisi, että se ei satu ollenkaan.
Ensimmäisellä luokalla minulla oli paljon kavereita. Kaipaan
aikaa, jolloin vielä nauroin koulussa. Toisella luokalla moni kavereistani
jätti minut, mutta onneksi minulle jäi pari parasta. Kolmannella luokalla
minusta alkoi kulkea ties mitä juoruja, ja sain vasta vuoden päästä neljännellä
tietää, että parhaat kaverini olivat levittäneet ties mitä salaisuuksiani eteenpäin.
Viidennellä tuskani oli kukoistuksessa.
Viimeisellä luokalla, kun olin 15, kouluun tuli muualta joku
poika. Nimi taisi olla John tai joku muu vastaava. Ensimmäisestä päivästään
saakka, kun hän oli kuullut ivahuudot minulle, hän oli ihmetellyt suureen
ääneen, miten minä olin niin kamala ja he eivät. Me ystävystyimme nopeasti,
mutta se maksoi hänelle kovan hinnan. Hän sai myös vaikka mitä lokaa niskaansa.
”Ole kiltti ja älä tee tätä säälistä!” minä pyysin usein
kyyneleet silmissä. ”Mene vain pois, jos tahdot! Ala vaikka kiusaamaan, mutta
et ansaitse samaa mitä minä!”
Hän ei kuitenkaan ikinä uskonut. Vasta lukion toisella
tapahtui jotain. Minä rakastuin häneen. En osannut kuitenkaan ilmaista sitä
mitenkään. Kesti todella kauan, ennen kuin sain viimein sanotuksi sen. Mutta
silloin sain kuulla:
”Minäkin sinua!”
Mutta rakkauteen kuuluu tuskaa. Sen tietävät kaikki. Tuskaa,
verta, kyyneleitä ja katkeruutta. Sillä se ei ole kukkakedolla tanssimista,
suukottelua ja halailua. Kun olin 27-vuotias ja hän 34, asuimme jo yhdessä.
John oli ollut kauan kipeänä ja hän meni lääkäriin.
”No?” minä kysyin.
”Mulla on vakava sairaus”, hän sanoi. Hän ei ikinä kertonut,
mikä se oli, mutta ymmärsin, että se oli niin vakava, että hän vain suojasi
minua pahemmalta tuskalta. Hän kuitenkin vakuutti että paranisi. Hän vakuutti,
että olisimme ikuisesti yhdessä.
Ei kulunut kuukauttakaan, kun John kertoi, että mitään ei
ole tehtävissä enää. Hän kuolisi pian. En hyväksynyt sitä. Keksin vaikka mitä
mahdottomia keinoja, jotta hän saisi lisää elinaikaa. Tiesimme kuitenkin
molemmat, että ikuisuus ei kestäisi kauaa. Hänen päivänsä olivat muutenkin vain
lääkkeiden syöntiä, nukkumista ja ties mitä. Hän ei jaksanut tehdä muuta.
Yksi päivä menimme rannalle. Siellä ei ollut ketään muita,
sillä se oli ikään kuin piilossa kivijyrkänteen takana. Seisoimme käsi kädessä
ja tuijotimme merta. Hän vapisi, sillä jo seisominen oli työlästä.
”Haluan kuolla täällä”, hän sanoi yhtäkkiä. Katsoin häntä
pelästyneenä.
”Mitä tarkoitat?” minä kysyin.
”Elän enää vain maksimissaan viikon. En halua kuolla missään
sairaalassa. Amy, täällä on sopivan kaunista”, John sanoi. Katsoin häntä
silmiin.
Älä puhu tuollaisia. Et tarkoita tuota”, minä sanoin.
”Tarkoitan. Amy, ole kiltti”, John sanoi ja katsoi pois. Kävelin
autolle ja otin sen takakontista kettingin.
”Oletko varma?” minä kysyin. John nyökkäsi.
Sidoin kätemme yhteen ja lähdimme uimaan. Olimme jo todella
syvällä, kunnes Johnin voimat pettivät ja hän kuiskasi:
”Älä nosta minua”, ennen kuin vajosi pohjaan.
”En, rakkaani. Vajoamme yhdessä”, minä kuiskasin ja annoin
itseni vajota kettingin kanssa pohjaan. Päässäni pyöri ainokainen sana:
ikuisesti yhdessä.
