Uusi tarinablogi

Hei! Päätin hylätä tämän blogin ja siirtyä uuteen tarinablogiin, jonka löydät täältä. Löydät minut siis sieltä :)

Kadonnut varjo - 1. Luku

//Noniin, uus luku täälläkin. Kirjotin oikeastaan ton jo kauan sitten, mutta olin liian laiska julkaisemaan sitä. Vähän lyhyempi osa, mutta toivottavasti kelpaa.

1. luku – Lup´s

Rusehtavan harmaa naarassusi tunsi anturoidensa alla pehmeän sammaleen ja sitä peittävät oksat ja neulaset. Tuuli leikitteli Bellan turkilla ja toi ihanan, virkistävän ja puhtaan tunteen. Tämä nosti päänsä kohti taivasta, jota kohti kuuset kurottelivat latvojaan. Taivas oli pilvetön ja kirkas. Hän juuri ja juuri pystyi hillitsemään itsensä, ettei vapauttanut ilmaan ulvontaa, joka olisi antanut kaikille kuvan siitä, kuinka tyytyväinen hän oli taas. Hän rakasti tätä muotoa! Häntä harmitti kovasti, ettei äiti antanut hänelle juuri koskaan lupaa muuttua sudeksi, ja kun hän kysyi sitä, Sandy meni omaan huoneeseensa pitkäksi aikaa ”miettimään”. Hän myös oli aina miettinyt, miksi juuri hänellä ja hänen äidillään oli juuri tämä taito. Hän ei tosin ollut koskaan saanut siihen vastausta.

Hän pysähtyi pienen ojan luo. Sen vesi oli kirkasta ja virtasi jatkuvasti, ja Bella uskaltautui upottaa kuononsa siihen ja lipoa sitä.  Hänen korvansa liikkuivat lintujen sirkutuksen mukana, vaikkakin ne olivat niin korkealla latvoissa, ettei hän erottanut niitä helposti. Sitten hän hyppäsi sen yli, asettui makaamaan ja alkoi kieriä maassa leikkisästi.

Sitten. Raks. Hän kuuli selvästi oksan katkeavan lähellään ja nousi nopeasti pystyyn ravistellen turkkiaan. Hänen ikäisensä poika seisoi muutaman metrin kauempana hänestä. Hän oli kyykyssä ja tuijotti Bellaa. Bella tuijotti takaisin. Eikö hän pelkää? hän ajatteli. Aika moni hänen koulussaan suhtautui pelokkaasti ”susi”- sanaan. Mutta poika ei liikahtanutkaan, eikä yrittänyt esittää kuollutta.

”Älä pelkää”, poika sanoi. ”Olen ystävä.” Bella perääntyi ja loksautti uhkaavasti leukojaan. Kukaan ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä ennen siinä muodossa. Poika ei myöskään ollut hänen koulustaan. Viljan väriset hiukset, sammaleen vihreät silmät ja pisamien, sekä muutaman finnin omistavat kasvot eivät olleet ollenkaan tutut Bellalle. Päällään tällä oli punainen, mustaruutuinen paita sekä farkut. Hän näytti kaikin puolin normaalilta teinipojalta.

”Vau, tämä on ensimmäinen kerta, kun näen suden”, poika sanoi. Ja saa olla viimeinen! Bella kääntyi ja lähti juoksemaan anturat tulessa kohti kotia. Sandy oli aina sanonut, että viimeinen asia, mitä Bella saisi tehdä, olisi salaisuuden paljastaminen. Hänen äitinsä ei antaisi koskaan anteeksi, jos tutustuisi tuohon tuntemattomaan poikaan susimuodossa. Poikahan voisi kertoa paikasta muille ja pian metsä, hänen metsänsä, olisi täynnä ihmisiä ja muita ”luonnonpelastajia”, joista ei juuri ollut kovinkaan paljon hyötyä. He veisivät hänet varmaan vain eläintarhaan. Bella pysähtyi, sulki silmänsä ja sanoi mielessään: Manoc (ihminen). Hän ei tajunnut, mitä moinen siansaksaa oleva sanan hyödyttäisi, mutta ehkä se oli jonkinlainen ”taikasana”. Kun hän taas muuttui sudeksi, sana oli lup´s (susi). Hän avasi se ja jatkoi kahdella jalalla ja antoi hengityksensä tasaantua.

Hän asui yksin äitinsä Sandyn kanssa metsän laidalla, heidän itse rakentamassa mökissään. Se oli ihan samanlainen, kuin mikä tahansa muu omakotitalo kaupunkialueella, ja se oli sopivan lähellä kouluakin.

”Moi”, Bella sanoi ja potkaisi kuluneet, ruskeat nahkasaappaat lukuisten kenkien kasaan ja heitti oliivinvihreän takin päälle.

”Hei”, Sandy huikkasi jostain tervehdyksen. Varmaan keittiöstä.

Bella asteli keittiöön.

”Mulla on nälkä”, tämä sanoi ja istahti puiselle, koristellulle penkille ja löi kyynärpäänsä tammipöydälle katsoen äitiänsä vaativasti.

”Eikös sun pitänyt metsästää? Sähän niin kovasti tykkäsit raa’asta kaniinista”, Sandy sanoi ja heilautti ruskeita hiuksiaan hiukan silmiensä edestä.

”Ei tänään maistunukkaa”, Bella sanoi. Hänellä ei todellakaan ollut aikomusta kertoa pojan tapaamisesta Sandylle. Voi, hän ei varmaan saisi vuoteen muuttua sudeksi ja se olisi hänelle niin kamalaa, että mieluummin hyppäisi kaivoon. Hänen äitinsä oli liian ylisuojelevainen!

”Jaa, no, onhan meillä eilistä hirveä ja ehkä pari pottuakin”, Sandy sanoi. Hän hääräsi hetken jotain, ja Bella taas naputteli sormillaan pöytää. Kaikilla hänen luokkalaisillaan oli kännykät, joissa oli internetti ja niihin sai kaikki ”somet”. Bella ei tajunnut, mitä iloa niistä oli. Eikö kännykällä kuulunut soittaa? Bella oli vaatinut vanhan kännykän, vaikka Sandy olisi voinut ostaa hänelle sellaisen samanlaisen vehkeen.

Pian Sandy asetti hänen eteensä lautasen täynnä höyryävää ruokaa, josta lähti mitä herkullisimpia tuoksuja. Sandy istui häntä vastapäätä ja sulki silmänsä.

”Spinó naclo benkrí hit cigájo (Henkikansa siunatkoon tämän ruuan)”, ennen kuin leikkasi kiiltävällä veitsellä pienen palan hirvenlihasta.

”Ei toi edes tarkota mitään!” Bella tuhahti ärsyyntyneesti ja ahmaisi kerralla melkein kokonaisen perunen. ”Pelkkää siansaksaa.”

”Se on minun tapani ja minun ”uskonnossani” kansa nimeltä henkikansa varjelee kaikkia meidän suvun jäseniä ja pitää järjestystä yllä. Siksi meidän pitää kunnioittaa heitä, tai muuten he vievät kykymme pois”, Sandy sanoi.

”Joo joo, ihan sama. Kunhan et pakota mua rukoilee sun ”henkikansaas””, Bella sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. Sandy huokaisi ja loppuajan kumpikaan ei sanonut mitään, ja hiljaisuuden rikkoi vain kaukainen autojen hurina, lintujen sirkutus ja haarukoiden kilinä.

Syötyään Bella lähti kiittämättä ruuasta tikkaita pitkin yläkertaan. Yläkerrassa oli vain yksi pieni huone; hänen huoneensa. Siellä oli sänky, jossa oli tilkkukankainen peitto sekä untuvatyyny, tammesta tehty, koristeltu pöytä ja sen edessä tuoli. Pöydällä oli peili ja pölyistä lattiaa koristi raitamatto. Ankean huoneen ainoa valaistus ikkunan lisäksi oli katossa roikkuva, pölyinen lamppu. Se oli paikka, jossa Bella vietti suurimman osan ajasta metsän jälkeen. Hänellä ei ollut juuri kavereita; ei sen takia, että häntä kiusattaisiin koulussa, mutta Bella sattui olemaan muuten vain hiljainen persoona, eikä hän koulussa puhunut juuri kellekään.

Hän vetäisi sängyn alta lehtiön ja laatikollisen kyniä ja alkoi luonnosteemaan yksinkertaista silmää. Tai no, ei se kovin yksinkertainen ollut, sillä Bella käytti sen piirtämiseen koko loppu illan. Lopulta hän laittoi lehtiön takaisin sängyn alle ja sammutti valot, ja ainoa valo tuli enää huoneen ainoasta ikkunasta, ja sekin tuli kuusta. Ensiyönä on täysikuu, Bella ajatteli. Hän rakasti täysikuuta. Silloin hän ja Sandy olivat yhdessä susia. Sandy tosin kutsui sitä ”kiiltomatojen loiston ajaksi”. Bella sulki silmänsä ja nukahti.

T - Kadonnut varjo

//Wow, jaksoin taas kirjoittaa tänne! Nyt tuli uusi fantasiatarina ulos, yritän olla jättämättä tätä kesken. :D Tää tulee sisältää siis rutkasti fantasiaa ja jonkin verran rakkauttakin, mut yritän olla tekemättä tästä sellasta ällösöpöö rakkausstoorii, koska tästä ei todellakaan kuulu tulla sellanen.

Prologi:

On olemassa maa nimeltä Vedá termon. Se tarkoittaa vanhaa maata. Se on vanhan, suuren luolaston sisällä, joka on isompi, kuin Son doong-luolasto. Siellä asuu kansa. Se on vanhempi, kuin mikään muu kansa, ja erilaisuutensa takia se on piilossa ihmisiltä luolassa, jonka saattaa löytää vain sydämeltään puhdas ja vapaa ihminen. Kansa kutsuu itseään nimellä Lup´s naclo (Susikansa) tai Lebrata naclo (Vapaa kansa). Kansalla onkin oma, salainen ominaisuus: he pystyvät halutessaan muuttumaan susiksi. Lebrata naclolaisten talot on rakennettu luolien seinämiin. Vedá termonissa on oma kasvisto ja eläimistö.

***

Nuori nainen kurkottaa kätensä kohti kallion kosteaa ja rosoista seinämää. Hänen sydämensä pampaa tavallista nopeammin ja hiljaisuuden rikkoo vain tasainen veden pliplotus. Ahtaassa luola-onkalossa on pimeää ja missään ei ole minkäänlaista valonlähdettä. Nainen on kuitenkin tottunut pimeään. Kaikki väistivät hänen päätöstään. Hän heitti muiden mielestä vapautensa pois. Hän ei olisi enää osa Lebrata nacloa, ja hän riistäisi vapautensa myös sielulta, joka ei voisi vaikuttaa hänen päätöksiinsä ja tulisi elämään ikuisesti ihmisten tapojen mukaan, piilotellen salaisuuttaan ja Lup´s naclolaisuuttaan. Se ei olisi helppoa, mutta hän aikoi yrittää.

Starún oli kuitenkin tehnyt päätöksensä. Hänen kaikki läheisensä vihasivat häntä ja melkein koko Vedá termon. He tulisivat myös vihaamaan hänen lastaan, Hän tiesi, että hänen tekonsa oli väärin. Eihän kenenkään hengen riistäminen ollut oikein, mutta Genc oli poikkeus. Hän omi Starún itselleen ja loi hänelle elävän helvetin jopa kauniiseen Vedá termoon. Ja nyt Belfianó olisi hyvä syy "omistaa" hänet. Voisihan aina vedota lapseen ja sen tunteisiin. Eräänä päivänä Genc oli hyökännyt Starúnin kimppuun, koska Starún oli eri mieltä siitä, että naarat ovat vaan hyödyllisiä jälkikasvun teossa. Hän hyökkäsi melkein aina, jos Starún oli jostain eri mieltä ja hän oli kerran jopa repinyt toisen korvan irti. Ja Starún ei ollut koskaan pistänyt vastaan. Paitsi silloin. Hän otti hiukan liian rajuotteisesti Gencin kurkusta kiinni ja tappoi hänet, vahingossa. Tuolloin he olivat olleet susimuodossa, niin kuin Lup´s naclolaiset viettivät usein aikansa. Kukaan ei uskonut häntä, kun hän sanoi Gencin hyökänneen ensin hänen kimppuunsa. Genc oli niin mukava muille. Se päällinen mukavuus oli hurmannut hänetkin.

Starún huokaisi syvään ja sulki silmänsä, yrittäen tuntea Spinó naclon (henkikansan, kuolleiden Lebrata naclon jäsenien hallitseman kansan, joka valvoi järjestystä Vedá termossa) läsnäolon. Hän tunsi kylmän vimman kulkevan lävitseen. Se ei tuntenut tuulelta: se ei nostanut hänen ihoaan kananlihalle ja hän tiesi, että voisi avata silmänsä.

”Minä, Starún, Lebrata naclolainen, jätän kansani ja astun vapaudesta ihmisten maailmaan, luvaten varjella nacloni salaisuutta ja omaa suttani. Muutun vain täydellisen kiiltomatojen loiston aikaan ja saan muuttumislupani Spinó naclolta”, hän sanoi hiljaa. ”Pyydän myös anteeksi kamalaa veritekoani omaa kumppaniani kohtaan ja toivon hänen anteeksiantoaan Spinó naclolta.”

Hetken oli hiljaista. Hän kuuli hellän kuiskauksen vierestään.

”Starún, olet saanut lupasi hylätä naclosi ja vapautua Vedá termosta. Olet oppinut paljon ihmisistä ja uskallamme päästää sinut heidän maailmaansa, luottaen sinuun. Spinó naclo antaa sinulle anteeksi tekosi, sillä se oli tasavertainen Gencin kohtelun sinuun viitaten rinnalla. Et kanna enää nimeä Starún, vaan olkoon nimesi tästä lähin Sandy, nimi, joka kuulostaa ihmisen korvaan paremmalta. Kun siirryt ihmisten maahan, perimme sinulta kaiken muun Vedá termolaisen, paitsi susikykysi. Lausu sanat: Egmi, Starún, relfúz Vedá termo ké acknosk iu, ute noc fruiro. Umbr mysretó Spinó naclo glono. (Minä, Starún, hylkään Vedá termon ja hyväksyn sen, että paluuta ei ole. Varjelen salaisuutta Henkikansan kunnialla.) Muista, että sitten paluuta ei ole, ja vain syntymä lapsesi Belfianó voi etsiä Vedá termon ja palata kansansa luo”

”Egmi, Starún, relfúz Vedá termo ké acknosk iu, ute noc fruiro. Umbr mysretó Spinó naclo glono”, Starún toisti epäröimättä ja sulki silmänsä. Tuntui kuin kova tuulenpuuska olisi mennyt hänen lävitseen, imaissut hänet ja kuljettanut mukanaan kuin risua, joka on tippunut jokeen ja on nyt virran vietävänä. Hän tuntui putoavan polvilleen sammaleelle ja tunsi olonsa heikoksi.

Hei

Olen pahoillani tästä hiljaisolosta. Koulu on painanut päälle ja mulla ei ole hetkeen ollut kiinnostusta tähän blogiin, ja vihaan sitä, jos pitää kirjoittaa jotain vaan, koska joku haluaa lukea sitä. Jos ei itseä kiinnosta, kirjoitan sitä "voi vittu, taas pitää tehä uus luku" - asenteella. Niimpä, haluatteko, että alan jatkamaan taas kirjoittelua, OMAAN TAHTIIN, vai että poistan blogin?

apua kjgijgrtktwieiu D:

Mulla on ihan ideat loppu Dustin suhteen ja siitä on (?) muuttunutkin vähän tylsä. :c Mulla ei oo kiinnostusta jatkaa sitä, joten; Haluutteko te, että kirjotan Dustia vielä, vai, että alotan uuden sarjan ja jätän sen omaan arvoonsa. :/

Kommentoikaa!

7. luku - Tähtitaivaan salat

Fioril avasi silmänsä. Tämä ei nähnyt Juliziaa, mutta kuuli kauempaa tämän äänen. Hetken tämä jäi tuijottamaan majan kattoa.
"Minä todellakin olen täällä", Fioril henkäisi hiljaa. "Paikassa, josta olen ikäni unelmoinut." Fioril silitti majan lattiaa, johon oli kerätty pehmeitä kasveja pehmusteeksi. Kaikki tuntui aidolta. Kaikki oli aitoa. Fioril hymyili ja nousi. Hän näki, että muut retkeläiset söivät eilistä kaniinia sekä Fioril keräämiä, syötäviä kasveja. Fioril hyppäsi majasta alas ja käveli muiden luo.

"Huomenta", tämä mutisi.
"Otatko?" Jorf kysyi ja tarjosi kaniinia.
"Ei kiitos, ei ole nälkä", Fioril sanoi ja meni kauemmas. Yhtäkkiä tämän olkapäästä syöksähti kipuaalto ja Fioril puri hampaansa yhteen estääkseen kirkaisun. Tämä katsoi olkapäässä olevaa syvää haavaa. Se täytyy puhdistaa vedellä, tämä ajatteli. Se on jo hiukan tulehtunut. Fioril kiskaisi verisestä paidastaan palan ja sitoi sen haavan ympärille. Tämä yritti sinnitellä kivun kanssa, kunnes kuuli:
"No niin, lähdetään!" Hän juoksi hakemaan laukkunsa ja yritti kantaa sitä toisella olkapäällä, joka oli vaikeaa, sillä he kävelivät kauan ja toinenkin olkapää alkoi muuttua kipeäksi.

Lopulta he löysivät vettä. Se oli kirkasta ja kimmelsi kauniisti auringossa. Fioril kosketti sormenpäällään vettä. Se oli viileää. Hän otti siteen olkapäästään ja kastoi sitä veteen. Hän otti vettä kämmeniinsä ja heitti olkapään haavaan. Sitä kirpaisi.
"Etsimme yösijan lammen läheltä", Zaq sanoi. "Pitäkää yhteyttä radiopuhelimilla." Julizia vilkaisi Fiorilia vastahaikosti, mutta nyökkäsi. Pojat lähtivät ja he jäivät puhdistamaan vaatteitaan - ja itseään. Lopulta he olivat valmiita. Fiorilin haava ei ollut enää kovin kipeä; olihan se saanut viileää vettä.

"Missä olette?" Tämä kuuli Julizian sanovan radiopuhelimeen. Hetken kuluttua kuului:
"Pelkkää tiheää metsää, tulemme sinne." Se oli Zaqin ääni. Julizia hymähti ja pian Zaq ja Jorf tulivat oikein ryminällä pusikosta.
"Rakennetaan tähän maja ja jatketaan matkaa huomenna", tämä sanoi.
"Miksemme nyt jää lopullisesti tähän?" Fioril kysyi.
"Minä ainakin aion tutkia tätä paratiisia lisää", Julizia tuhahti.
"Olisi jännää löytää taloja, jossa asuttiin ennen Näkymätöntä Tappajaa!" Zaq sanoi. Hänen ilmeensä puhkui innostusta. Fioril ei enää sanonut mitään, vaan alkoi auttaa muita majan rakentamisessa.
***
Fioril tuijotti tulta. Se roihusi ja savu kirveli hiukan tämän silmiä, mutta tämä ei siitä huolimatta kääntänyt katsettaan. Suden liha kieppui tulen yllä. Fioril nousi ja käveli kauemmas muista.
"Minne menet?" Hän kuuli Zaqin äänen.
"En kauas", tämä vastasi. Tämä meni lammelle ja vei radiopuhelimen lähelle suutaan, kunnes kuiskasi:
"Äiti?" tämä kuiskasi. Kului hetki, kunnes kuului:
"Fioril! Onko siellä kaikki hyvin?"
"Tietenkin on!" Fioril sanoi. "Täällä on kaunista."
"Uskon", kuului Helenzin ääni. "Yritä selvitä hengissä kotiin." Sitten kuului lyhyt niiskaisu ja Helenz sulki radiopuhelimen.
"Yritän", Fioril kuiskasi. Hän kävi syömässä ja käveli hänen ja tällä kertaa Zaqin majalle. Hän vilkaisi tähtitaivasta.

"Voi isä, siunaa minua ja retkeläisiäni sieltä. Pidä meidät hengissä.."
***
Fioril hakkasi itkien bunkkerin rautaista ovea rystyset punaisina ja tunnottomina verestä. 
"Päästäkää minut sisään!" tämä huusi vaivoin radiopuhelimeen eikä saanut henkeä. 
"Minä kuolen!" Radiopuhelimesta kuului naurua eikä ovi liikahtanut. Fiorilin ympärillä parveili susia ja tämä tukehtui..

Fioril avasi silmänsä. Painajaiset eivät lopu, tämä ajatteli.
"Oletko kunnossa?" Hän kuuli Zaqin äänen. Fioril hymähti.
"Olen." Hetken oli hiljaista, kunnes Zaq sanoi:
"En voi uskoa, että olen täällä."
"En minäkään", Fioril vastasi. Hän hymyili. "Lapsena rakensin itselleni tekokasveista metsän ja leikin että olen maanpäällä. Nyt olenkin."
"Täällä on niin kaunista.. Kuolisin täällä mielelläni", Zaq sanoi. "Vaikka Näkymättömän tappajan kynsiin."

//purkissa! Anteeksi, että tässä luvussa kesti ja että se oli näin lyhyt :/

TIEDOTUSASIAA SIMSISTÄ KIINNOSTUNEILLE!

Tämän tarinablogin ohessa aloin tekemään toista blogia, joka on Simsblogi! Vaikka teen sinne myös postauksia, se ei häiritse tämän blogin aktiivisuutta. :) Jos kuitenkin pelailet vaikka Sims 3:sta (siihen myös tuo blogi perustuu), käy kurkkaamassa painamalla tästä.

Dustin seuraava osa on pian tuloilla, kiitos kärsivällisyydestä! :3

6. luku - Peto

Fioril ei saanut henkeä. Hän yritti hengittää niin kovaa, että rintaan sattui, mutta ilmaa ei silti tullut keuhkoihin tippaakaan. Hän huusi muita retkeläisiä. Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus oli entistäkin pelottavampaa. 

"Näkymätön tappaja on täällä!" Fioril kiljui paniikissa. Hän näki vieressään Julizian, joka makasi maassa, silmät elottomina ja iho tavallistakin kalpeampana. Hän juoksi Jorfin ja Zaqin luokse; hekin olivat kuolleet. Hän kuuli huutoa..

"Fioril!" Fioril havahtui hereille puuskuttaen ja näki Julizian loimuavat silmät.

"Luuletko sä, että mä pystyn nukkumaan, jos sä vääntelehdit ja puuskutat kuin riivattu!?" Julizia kuiskasi vihaisesti. Hän tuhahti ja meni jälleen makuulleen. Fioril sen sijaa jäi istumaan ja yritti rauhoitella itseään. Hän säpsähti kuullessaan rasahduksen alapuolella olevasta pusikosta ja hivuttautui lähemmäs. Hän näki miltei itsensä kokoisen siluetin, joka asteli pois päin pusikosta ja pysähtyi hetkeksi. Se nosti suuren nenänsä ilmaan. 

Olento muistutti paljon koiraa. Onko se koira? Hän nappasi puukon käteensä ja pudottautui majasta alas. Julizia tai kukaan muukaan ei näyttänyt heräävään. Olento käännähti ja katsoi Fiorilia keltaisilla silmillään. Se näytti niin paljon koiralta.. Fioril ojensi sille varovasti kättään, mutta koira-olento nyrpisti nenäänsä ja paljasti valkoisen hammasrivistönsä, päästäen ilmoille suurehkon ja pelottavan murinan. Fioril astui lähemmäs olentoa, jolloin se loksautti valtavaa suutaan ja yritti purra Fiorilia. Yhtäkkiä se hyppäsi tämän päälle, jolloin Fioril nosti paniikissa puukkonsa ilmaan.

"Fioril, mitä sinä..-!?" Hän kuuli Julizian äänen. Vain muutaman sekunnin päästä siitä kuului vinkaisu ja Fioril kieri koiran näköisen otuksen alta, ja huomasi olevansa aivan veressä. Siihen oli sekoittunut myös Fiorilin verta; otus oli ehtinyt purra tätä olkapäähän ja siinä oli kipeä haava, joka vuoti verta. Julizia hyppäsi majalta alas ja juoksi Fiorilin luokse.

"Miksi ihmeessä sä alat painimaan keskellä yötä suden kanssa!?" Julizia huusi. Susi se on! Fioril ajatteli. Senkin tyhmä! Susi yksi tämän lukemista pedoista. Se näytti koiralta, mutta se oli silti peto, eikä lainkaan ystävällinen. Jorf ja Zaq juoksivat heidän luokseen.

"Mitä täällä oikein tapahtuu!?" Zaq kysyi ja vilkuili heitä molempia.

"Kysy Fiorilta", Julizia tuhahti. "Yhtäkkiä mä löysin sen vaan painimassa jonkun suden kanssa!" Zaq kääntyi katsomaan Fiorilia kysyvästi.

En voi sanoa, että luulin sitä koiraksi! He potkivat minut ulos ryhmästä, Fioril ajatteli. 

"Tuota.. En saanut unta, joten päätin hypätä tutkimaan, löytäisinkö syötäviä kasveja huomiseksi. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen pusikosta ja näin suden. Sitten se varoittamatta hyökkäsi kimppuuni.." Fioril sanoi ja toivoi, että tämän valhe tepsisi. Zaq hymähti.

"Yleensä sudet juoksevat karkuun jo, kun haistavat ihmisen", Jorf sanoi.

"Sillä oli varmaa nälkä", Fioril sanoi. Hetken vain kaikki olivat hiljaa.

"Oli miten oli, nyt me saimme ruokaa!" Julizia sanoi. Fioril hymyili hiukan. He olivat aikaisemmin syöneet nuotiolla, Jorf oli etevä niiden sytyttämisessä, Julizian tappaman kaniinin. Lihan  maku oli ollut melko vahvaa, mutta Fioril söisi mielellään sitä lisääkin. 

"Hmh.. Meidän täytyy etsiä jonkinlainen lampi huomenna, te olette melko verisiä, Fioril toki enemmän. Houkuttelemme kaikki pedot paikalle tätä menoa tuon hajuisina", Zaq sanoi. He kaikki menivät hiljaisina takaisin majoihinsa.

"Yritä nyt loppu yö olla herättämättä minua tai olla hankkiutumatta ongelmiin", Julizia mutisi, kun he olivat taas majassaan. Suden raadon he olivat ottaneet mukaan ja sitoneet sen heidän majansa katon yläpuolelle olevaan oksaan. 

Fioril sulki silmänsä ja alkoi taas nukkua, 

Anteeksi :/

Anteeksi tästä tauosta. Huomenna tulee varmaan seuraava luku, joten jaksakaa vielä vähän! Kuten sanoin, luvut viivästyvät kesälomalla, sillä en halua tressata tän blogin suhteen.

Luvut viivästyvät!

Hei! Dustin seuraavissa luvuissa tulee kestämään, sillä kun on kesäloma, yritän kiinnittää huomiota muuhunkin, kuin tarinaan. Se kuitenkin jatkuu, mutta osat viivästyvät! :)

5. luku - Kuin paratiisi

"Laukun kanssa kiipeäminen pitkiä tikkaita pitkin oli kieltämättä vaikeaa, ja Fioril olikin taaimmainen kiipeilijä. Julizia loi kerran voitonriemuisen katseen Fioriliin. Zaqille ja Jorfille hän on ihan normaali, Fioril ajatteli. Mitä vikaa minussa on? 

Lopulta Fioril oli päässyt ylös. Muut jo odottivat ylhäällä. Yläpuolella oli niin valoisaa, että silmiin sattui, vaikka Fiorililla oli tummennetut lasit.
"Ihme, että et luovuttanut", Julizia sanoi ivallisesti hymyillen.
"Fiorilissa onkin sen verran sisua!" Zaq sanoi. Fioril hämmästyi, kun Zaq puolusti häntä. Julizian hymy  häipyi. Zaq katsoi Juliziaa.
"Muista, ettet ole yksin täällä. Sinun on kestettävä muita, myös Fiorilia. Hän on ainoa ihminen, joka varmistaa, ettemme syö myrkyllisiä kasveja ja kuole ensimmäisenä päivänä!" Julizia ei viitsinyt tai uskaltanut inttää Zaqille vastaan.

Nyt Fioril tajusi vasta, että häm oli viimein paratiisissa, josta hän oli unelmoinut koko ikänsä. Tämä avasi kaikki aistinsa. Tämä suuntasi katseensa taivaalle. Paikkaan, jota tämä ei ollut ikinä nähnyt. Fiorilin katse tuntui uppoavan sinisyyteen, joka jatkuisi äärettömyyteen. Koulussa kerrottiin, että joskus taivaalta tuli jotain. Esimerkiksi vettä. Fioril toivoikin, että pian sataisi, sillä hän halusi tuntea, miltä taivaan vesi tuntuu.

Joka puolelta kuului eräänlaista musiikkia. Se lähti varmasti linnuista. Fioril otti lasit päästään ja sulki silmänsä kuunnellakseen paremmin. Hän oli kuullut, että linnun laulu on kaunista, mutta tuo oli tuplakertaa kauniinpaa, kuin mikään bunkkerin musiikki. Hän avasi silmänsä ja kumartui koskettamaan kosteaa ruohoa. Hän vilkuili ympärilleen. Zaq, Jorf ja jopa Julizia olivat yhtä lumoutuneita.

Ainakin tunnin he vain ihastelivat tätä paratiisia. Fioril oli maistanut joitain syötäviä kasveja, mutta suurin osa oli ollut kitkeriä. Yhtäkkiä tämän katse pysähtyi johonkin. Johonkin karvaiseen ja pitkäkorvaiseen olentoon, joka oli noussut takajaloilleen tarkastelemaan heitä. Kaniiniin. Ennen kuin Fioril ehti lumoutua tuon olennon kauneuteen, nuoli lävisti kaniinin pään. Se kaatui maahan ja värjäsi ruohon punaiseksi verellään. Fioril katsoi taakseen, ja näki Julizian jousi kädessään.
"Pojat", Julizia sanoi. Tämä piti pienen tauon. "Ja Fioril. Tänään syödään ruokaa!" Tämä juoksi kaniinin luokse ja nappasi sen muitta mutkitta olalleen, vaikka kaniinin veri kastelisi Julizian vaatteet.

Jorf taputti.
"Meidän on etsittävä suoja", hän sanoi. "Yöllä on tietääkseni vaarallista." Tämä loi kysyvän katseen Fioriliin. Aivan.
"Pedot ovat pimeällä liikkeellä, ja olen lukenut, että ne voivat tappaa ihmisen. Ei ole turvallista nukkua taivasalla", Fioril vahvisti.
"Rakennetaan suoja puuhun", Jorf sanoi. Kaikki muut nyökkäsivät. Puu. Puu, se iso kasvi, jossa linnut asuivat. Jorfin käskystä he kaikki alkoivat keräilemään tukevia oksia maasta ja laittamaan niitä vierekkäin ja päällekkäin yhden puun kahden oksan väliin. Jorf oli ottanut mukaan nauloja, ja vasaran, ja tämä hakkasi oksat paikoilleen. Sitten he kyhäsivät kokoon myös pienen katon.

"Nyt meidän pitäisi olla turvassa", Fioril sanoi. "Useimmat pedot eivät kiipeä puihin."
"Entä, jos jotkut kiipeävät?" Zaq kysyi. Hänen äänensävynsä ei ollut pelokas, vaan tyyni ja rauhallinen.
"Sitten tapamme ne", Julizia vastasi, ennen kuin Fioril oli ehtinyt edes avaamaan suutaan.
"Otin mukaan peittoja", Fioril sanoi. "Voimme ehkä laittaa niitä majamme lattialle.

"Ei tuohon majaan mahdu neljää", Zaq sanoi. "Se on sinun ja Julizian maja."
"Vou", Julizia sanoi. "Haluan nukkua sinun kanssani, Zaq. En.. hänen.."
"Teidän täytyy tulla retkellä toimeen", Zaq sanoi tiukasti. "Ja tämä on ensimmäinen koe." Fiorilia nolotti. Tarvitsemme kokeen, että siedämme Julizian kanssa toisiamme. 

//Ääh.. Anteeksi, että hiukan lyhkänen luku. :/ Ens luku on pidempi!

4. luku - Lähtö

"Kun Fioril oli sulkenut oven ja nostanut katseensa lattiasta, ensimmäinen asia, minkä tämä näki, oli Helenz, joka katsoi tätä ankarasti kädet puuskassa.
"Mitä?" Fioril ärähti, vaikka tiesi tasan tarkkaan, miksi hänen äitinsä katsoi häntä niin vihaisesti. Helenz heilutteli kädessään lappua.
"Niin? En mä niistä läpi kuitenkaan päässyt!" Fioril sanoi. Hän päätti valehdella, sillä jos hän kertoisi lähtevänsä huomenna vaaralliselle retkelle, hänen äitinsä tekisi mitä vain pitääkseen hänet visusti kotona. Ja Fioril ei antanut sen tapahtua tälläisen mahdollisuuden jälkeen.


"Tajuatko sä, neiti hyvä, kuinka huolissani mä olin!?" Helenz huusi. "Tollaset kokeet tai retket ei oo lapsille!" Fioril katsoi häntä tuimasti.
"En mä ole mikään lapsi!" tämä huusi ja painui huoneeseensa.


Fioril potkaisi sänkynsä laitaa ja antoi vihansa laatua. Helenz piti häntä edelleen pikkulapsena! Fioril meni huoneensa ovelle ja kuiskasi hiljaa sekalaisia kirjaimia ja numeroita. Pian kuului naisääni:
"Ovi lukossa" Sitten Fioril kaivoi sänkynsä alta matkalaukun, joka oli ollut hänen isoäitinsä mukana, kun tämä oli tullut bunkkeriin. Siellä olivat olleet hänen tärkeimmät esineensä, kuten valokuva hänen perheestään sekä kuvia ennen aikaisesta maailmasta. Sekä kirjat. Kun Fiorilin isoäiti oli kuollut, Helenz oli vaatinut, että nämä esineet poltettaisiin hänen ruumiinsa mukana. Fioril oli kuitenkin napannut kirjat ja pari valokuvaa ennen polttoa. Silloin tämä oli ollut vasta 6-vuotias, mutta tämä oli pitänyt niitä piilossa ja varjellut niitä kuin kulta-aarretta.


Nytkin kirjat ja kuvat olivat siellä. Fioril pyyhki pölyt valokuvista ja parista kirjasta. Tämä siirsi valokuvat uuteen piiloon, mutta kirjat tämä jätti. Sitten tämä laittoi matkalaukkuun tusinoittain vaatteita ja muutaman peiton. Sitten tämä sanoi saman salasanan ovelle ja se  avasi lukon. Tämä ei vastannut äitinsä tervehdykseen muulla kuin mulkaisulla, kun tämä hipsi keittiöön ja tunki taskuunsa tusinan pillereitä. Tämä otti myös vesipullon ja täytti sen. Tämä laittoi sen paitansa alle ja meni takaisin huoneeseensa.


***


Fioril tuijotti valokuvaa. Hän katsoi vanhempiensa leveitä hymyjä ja ystävällisiä katseita. Tämän katse viipyi tämän äidissä. Kaikesta huolimatta hänellä tulisi häntä ikävä. Onneksi Fioril oli saanut radiopuhelimen, jonka tämä saattaisi antaa äidilleen, sekä kameran. Tällä oli myös toinen radiopuhelin, joka meni, ihme kyllä, presidentille. Nyt Fiorilin pitäisi kertoa. Hän huokaisi, heitti kuvan matkalaukkuun ja raahasi sen olohuoneeseen.
"Minne sinä olet lähdössä?" Tämän äiti kysyi.
"Ulos. Pois. Maan päälle", Fioril selitti aikomuksensa neljällä sanalla. Se oli helppoa ja viesti menisi varmasti perille.
"Mutta sinähän sa-" Helenz aloitti, mutta Fioril keskeytti tämän:
"Valehtelin. Mä oon pahoillani, mut mun pitää seurata mun sydäntä.. Pidä yhteyttä." Tämä antoi radiopuhelimen äidilleen, eikä estellyt, kun tämä halasi häntä.
"Ehkä niin on parempi", Helenz kuiskasi.
"Mun pitää mennä", Fioril sanoi ja irtautui tuon halauksesta.


Tämä hyvästeli itkuisen äitinsä ja lähti kivi sydämellään. Teinkö minä oikein? Tämä meni sovittuun paikkaan, jossa Julizia, Zaq ja Jorf odottivat. Heillä kaikilla oli reput.
"Aiotko kantaa tuota mukanasi jossain metsässä?" Julizia tuhahti ja kohautti kulmiaan.
"Tämä on minulle tärkeä, eikä sen pitäisi olla sinun ongelmasi, vaikka kantaisin tuhatta juhlalaukkua mukanani!" Fioril ärähti. Zaq ja Jorf vaihtoivat katseita odottaen kunnollista riitaa.
"On se, kun hidastat vauhtiamme", Julizia sanoi. "Miten ihmeessä tuollainen idiootti on edes päässyt mukaamme?" Jorf pukkasi häntä kyynärpäällä, mutta tämä vain mulkaisi häntä.


"Idiootti?" Fioril sanoi. "Jos uskot, ettette tarvitse minua, kerropas, mikä näistä kasveista on myrkyllinen: Islannin jäkälä, Ojaleinikki vai pantaheinä? Mikä ongelma sinulla on muita kasveja kohtaan!?" Julizia pysyi kauan hiljaa, ja tajusi hävinneensä. Tämä katsoi Fiorilia hyytävästi.
"Minulla on ongelma vain sinua kohtaan", kunnes tämä käveli kauemmas.


Kuului kuulutus, jonka kuuluttajan äänen tunnisti jokainen:
"Hyvät ihmiset, täällä puhuu presidenttinne, Agiw Hurem. Avaamme uloskäyntiluukut, joten laittakaa varmuuden vuoksi kaasunaamarit naamaan! Tiedoittamme uudelleen, kun voitte ottaa ne pois." Fiorilille, Julizialle, Jorfille ja Zaqille ei annettu mitään kaasunaamareita, eikä heille ollut tarkoitus antaakaan. Heille annettiin vain tummennetut lasit. Kymmenien tikkaiden yläpuolella olevista luukuista 4 avattiin. Fioril heilautti laukkunsa olalleen ja alkoi kiipeämään. Nyt se olisi menoa."

3. luku - Koe

"Huone oli suuri ja avara, eikä siellä ollut muita, kuin numeroituja pöytiä, joissa oli erilaisia asioita. Nainen asteli pöydälle, jossa oli numero 1. Fioril asteli hiljaa perässä ja katsoi pöydälle. Siihen oli laitettu erilaisia kasveja, muovisia tietenkin. Nainen osoitti yhtä kasvia; se oli muiden kasvien tapaan vihreä ja sen vartta pitkin kasvoivat kapeat lehdet.
"Mikä tämä kasvi on?" tämä sanoi ja siirsi katseensa kasvista Fioriliin. Fioril tuijotti kasvia. Mikä se on? Hän tiesi kasvin olevan jokin saniainen, mutta niitäkin oli niin monia. Yhtäkkiä hänen mieleensä pälkähti kuva samasta kasvista kasvikirjassa.
"Sorehiirenporras!" tämä hihkaisi. Nainen nyökkäsi, mutta jatkoi edelleen tuijottamista.


Pitääkö minun selittää siitä jotain muutakin? Fioril ajatteli kauhuissaan. Miten hän muistaisi jokaisen kasvin yksityiskohdat?
"Ömh.. Olen lukenut, että se on tuoreena myrkyllinen, mutta keitettynä sen voi syödä... Ja sitä on myös käytetty lääkinnällisissä tarkoituksissa." tämä jatkoi ja toivoi, ettei ollut juuri selittänyt väärän kasvin tietoja.
"Hienoa", nainen kuitenkin sanoi ja siirtyi seuraavalle pöydälle, joka oli täynnä kasveja, joissa kasvoi niin sanotusti syötäviä "palloja"; miten nyt Fioril kuvailisi marjoja.
"Mikä näistä marjoista ei ole syötävä?" nainen kysyi.


Marjoja oli monia, punaisia, sinisiä ja jopa kellertäviä. Tämän katse kuitenkin viipyi kasvissa, jossa kasvoi vain yksi marja. Tuosta olen lukenut! Fioril osoitti marjaa ja sanoi:
"Tuo. Sudenmarja." Nainen nyökkäsi.


Rasteja oli todella useita, ja jotkut olivat todella vaikeita. Fioril meinasi jo kerran lentää ulos kokeesta, mutta lopulta tämä sai sanottua sen oikean vastauksen. Lopulta he saapuivat viimeiselle rastille, jonka Fioril oli odottanut todella vaikeaksi. Hän näki edessään seisovan eläimeltä näyttävän nuken, jonka Fioril tajusi nopeasti peuraksi. Vieressä oli pöytä, johon oli laitettu veitsi. Nainen käski Fiorilin ottaa veitsen ja tämä teki työtä käskettyä.


"Vaikka sinulla on tietenkin mukanasi ryhmä, ei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. Jos olisit yksin ja nälissäsi, ja näkisit edessäsi yksinäisen peuran, mitä tekisit?" tämä kysyi. Pala hypähti Fiorilin kurkkuun. Hän ei ikinä ollut käsitellyt veistä, ja eläimistäkin hän oli vain lukenut, muttei ikinä ollut nähnyt sellaista. Vaikka tuokin oli vain nukke, Fioril tunsi olonsa erittäin epämukavaksi.
"Mutta.. En minä ole ikinä käsitellyt veistä", tämä sanoi ja odotti saavansa potkaisun kokeista ulos.


Nainen katsoi häntä hetken, kunnes sanoi:
"Vaikket olekaan, jokaisella ihmisellä on luonteva vaisto hankkia ruokaa. Kunhan vain vain teet sen, mikä tuntuu oikealta tavalta tappaa peura." Fioril tyytyi siihen ja lähestyi nukkea. Hän hyppäsi sen päälle, sillä jos se olisi oikea, se varmasti juoksisi karkuun. Hänkin juoksisi. Yhtäkkiä Fioril alkoi värisemään. Niin ihmiset juoksivat, kun Näkymätön tappaja tuli.


Hän iski veitsen nopeasti peuran pään läpi sellaisella voimalla, että veitsi uppoutui kokonaan sen päähän niin, että vain kahva jäi näkyviin. Nainen taputti, kun Fioril kiskaisi veitsen irti ja asteli takaisin tämän luokse.
"Hienoa ensimmäisellä kerralla! Yllätyin, ettet iskenyt veistä sen rintaan, sillä kaikki testikohteet miltei tekivät niin ja repuuttivat. Mutta iskit päähän!" tämä sanoi ja Fioril tunsi ylpeyttä itsestään.
"Koska lähtö on jo huomenna, sinä olet viimeinen testikohde, joka pääsee mukaan retkelle. Onnea! Voit mennä tapaamaan muita kolmea valittua tuonne," nainen sanoi ja osoitti ovea huoneen päässä. Fioril ei voinut olla hymyilemättä onnistumisensa takia ja tämä lähti kohti huonetta.


Huoneessa oli 3 ihmistä, joita Fioril ei ollut koskaan tavannutkaan. Kaksi miestä ja yksi nainen. Nämä katsahtivat Fioriliin ja Fioril huomasi, kuinka nainen siirsi katseensa sen jälkeen seinään kuin Fiorilissa olisi jotain, mitä tämä ei voinut katsoa.
"Hei", Fioril sanoi.
"Hei", kaksi miestä mutisivat yhteen ääneen, mutta nainen pysyi hiljaa.
"Minä olen Fioril", Fioril jatkoi.
"Selvä. Minkä ikäinen olet? Vaikutat aika nuorelta", vaaleatukkainen poika sanoi. Hänen hiuksensa olivat niin vaaleita, että niitä voisi miltei sanoa valkosisiksi. Tällä oli merensiniset silmät, jotka olivat nauliintuneet Fioriliin.


"Olen vasta 16-vuotias", tämä sanoi. Hän saattoi kuulla, kuinka nainen tuhahti hiljaa.
"Aijaa. Minäkin olen vasta 17. Nimeni on muuten Zaq", poika jatkoi. Toinen, ruskeatukkainen poika sanoi:
"Olen Jorf, olen 19-vuotias." Kesti todella kauan, ennen kuin nainen sanoi:
"Julizia, 18." Tämä ei irrottanut vihreää katsettaan seinästä.


Sitten Fioril hyvästeli uudet "ystävänsä" ja lähti kotiin pakkaamaan."


//Ää.. Anteeksi, että tässä kesti niin kauan! D:

Dustin 3-luku on kyllä tulossa!

3. luvussa on kestänyt, tiedän. Mutta se on tulossa varmaan huomenna tai ylihuomenna! :) Kiitos odotuksesta.

Dust (luku 2) - Oma päätös

"Ihmiset juoksivat ja kiljuivat.. Monet pysähtyivät itkemään, kun heidän ystävänsä, lapsensa tai sukulaisensa kaatuivat maahan yskimään. Useammat kuitenkin jatkoivat matkaansa. Vanha nainen kaatui.. Muttei saanut apua.. Ilma saattoi poltella Fiorilinkin keuhkoissa, kun Näkymätön tappaja tukehdutti avuttomia ihmisiä, jotka yrittivät päästä epätoivoisesti bunkkeriin..
***
Fioril avasi silmänsä täristen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä näki unta Näkymättömästä tappajasta. Fioril oli nimittäin alkanut jo pienenä näkemään siitä painajaisia.
"Ei hätää, Fioril. Näkymätön tappaja ei pääse tänne.." tämän äiti oli yrittänyt rauhoitella joskus itkevää, pientä ja viatonta lastaan. Tämä oli ajatellut heittää kirjat, jotka edes viittaisivat edelliseen elämään, pois, mutta Fioril oli piilottanut ne, sillä kirjat olivat hänelle todellakin tärkeitä.  


Fioril lähti aamupalalle; eli toisin sanoen hakemaan pari pilleriä ja nielaisemaan ne kurkustaan alas. Tämä kuuli äitinsä makuuhuoneen rautaisen oven kalahtavat kiinni ja tämän unisen äitinsä matelevan esiin. Fioril näytti kuulemma aivan äidiltään Helenzilta, joka oli kyllä aivan totta. Fiorilin isä oli kuollut syöpään silloin, kun Fioril oli ollut 2-vuotias. Mutta oli hänessä kuulemma isääkin. Nyt vasta Fioril tajusi myös toisen esteen kokeisiin, kuin sen, että jos läpäisisi ne, Näkymätön tappaja voisi palata. Miten 16-vuotias tyttö saisi äitinsä suostumaan sellaiseen touhuun?

"Hei", tämän äiti sanoi ja otti itsekin pillerinsä. Fioril mutisi tervehdyksen, kunnes sanoi:
"Äiti, voisimmeko jutella yhdestä asiasta?" Tämä saattoi nähdä äitinsä kasvoilla huolestuneisuutta, kun tämä sanoi:
"Toki." He istuivat pöydän ääreen ja hetken he vain tuijottivat toisiaan, kunnes Fioril kysyi:
"Luitko sä sen uutisen, missä kerrottiin, että Näkymätön tappaja on ehkä häipynyt?" Helenz näytti aavistavan, mitä tämän tytär aikoi sanoa.
"Mä nimittäin haluisin-" Fioril aloitti, mutta tämän äiti sanoi tiukasti päälle:
"Ei. Fioril, sä et todellakaan mee minnekään kokeisiin! Ja vaikka ilma siel olis jo parantunu, maa ei ole mikään paratiisi. Siellä on kuulemma paljon vaaroja, joita noin nuori ei osaa edes kuvitella!"
"En mä mikään lapsi ole! Mutta äiti, mun unelmana on aina ollu päästä maan pinnalle! Aiotko sä tuhota sen?" Fioril sanoi hermostuneena.
"Aion, siihen asti, ku täytät 18." Helez sanoi.

Tämä ei auta, Fioril ajatteli. Tämä naurahti teennäisesti.
"Luuletko sä, et ne muutenkaan ottais tällästä rääpälettä minnekään retkelle?" Fioril kysyi.
"Ei. Sä et mene sinne kokeisiin!" Helenz sanoi. Se riitti. Fioril tuhahti ja asteli mielenosoituksellisen kovaa huoneeseensa.

***
"Rakas äiti,
Tiiän, et sä rakastat mua ja pelkäät mun puolesta. Mut mun on pakko seurata mun sydäntä. Mä lupaan, että jos mä vaan pääsen niistä kokeista läpi, mä en kuole. Mä rakastan sua!
- Fioril"

Fioril kiinnitti kirjeen hiljaa teipille ulko-oveen ja hipsi ulos. Tämä juoksi bunkkerin käytäviä ja häliseviä aukioita, kunnes viimein löysi "koepaikalle.". Kokeissa oli huimasti ihmisiä, jotka yksi toisensa jälkeen katosivat jonosta oven taakse vartioiden ohi, joko palaten pettynyt tai toiveikas ilme kasvoillaan. Fioril pyrki jonottamaan kärsivällisesti, mutta hänen sisällään myllersin jännitys. Lopulta oli hänen vuoronsa.

Sali, johon hän astui, oli avara ja siellä oli erilaisia pisteitä. Tuomareina oli kaksi naista ja mies, jotka näyttivät kaikki yhtä tiukoilta.
"Olen Fioril Westrá ja olen 16-vuotias", Fioril aloitti. Nämä tyytyivät vain ensin nyökkäämään, kunnes roteva mies sanoi:
"Voit aloittaa. Arvioimme jokaisen pisteesi suorituksen ja annamme kokonaispisteen sinulle. Jos ylität odotuksemme, saatat päästä mukaan tehtävään."
"Mikä on erikoisosaamisesi?" toinen naisista kysyy.
"Tiedän aika paljon erilaisista kasveista, myrkyistä, eläimistä ja niin", Fioril vastaa. Riittääkö tämä tieto edes siihen, että pääsen kokeisiin?

Hetken tuomarit vilkuilevat toisiaan, kunnes sama nainen jatkaa:
"Valitsemamme kolmikko taitaa selviytymisen, mutta kaikki he saivat melko huonot pisteet kasvien ja eläinten tunnistamisessa. Sinulle olisi tilaa, jos todella tiedät hyvin ne asiat." Hän viittoo Fiorilia seuraamaan ja astelee toiseen huoneeseen.

//Loppu ehkä vähän hassuun kohtaan, mutta toivottavasti kelpaa :D

Dust - Elämän seuraava sivu

Dustin eka osa on täällä!


1. luku - Elämän seuraava sivu
"Fioril naputteli laihoilla sormillaan kovaa pöytää, kirkkaan vihreiden silmien pomppiessa sanalta sanalle kirjassa. Tämän vieressä oli pino muitakin kirjoja, jotka kertoivat ihme kyllä, tämän menneisyyden maailmasta. Ne kertoivat niin sanotuista "kasveista", värikkäistä, tosin useimmiten vihreistä, jutuista, joita oli "pinnalla" kasvanut kymmeniä vuosia sitten. Toinen kirja kertoi "eläimistä", ihmisten lisäksi muista olioista, joita oli asunut maan pinnalla. Mutta itse kädessään Fiorililla oli ehkä nyt epäkäytännöllisin kirja, joita niin sanotusti "maan alla", oli. Nimittäin keittokirja.




Vaikka Fioril ja muut ihmiset eivät ikinä syöneet ruokaa; nielivät vain jotain mauttomia pillereitä, tällä 16-vuotiaalla tytöllä oli erikoinen harrastus. Tämä luki keittokirjoja mielellään. Fioril katsoi eriskummalliset aineet kasvi- ja eläinkirjoista, joita tämän isoäiti oli pakannut mukaansa paetessaan "näkymätöntä tappajaa" maan alle. Hän oli ollut sitä mieltä, että hänen tulevien sukupolviensa pitäisi tietää, millaisia asioita oli ennen. Ja Fioril oli kiitollinen hänelle. Mitä muutakaan tehdä tunkkaisessa bunkkerissa koko elämä, kuin lukea?


Ei sillä, ettei bunkkerissa olisi ollut muuta tekemistä. Siellä oli paljonkin viihdykettä; se oli, kuin maan alainen kaupunki. Fioril kuitenkin oli kovin kiinnostunut maasta ennen Näkymätöntä tappajaa. Fioril mietti usein, minkälaista olisi ollut elää ennen. Itse hän oli syntynyt bunkkerin pienimuotoisessa sairaalassa, niin kuin hänen äitinsäkin. Mutta hän oli heti pienestä pitänyt jaksanut uskoa, että entisajan maassa oli paljon hauskempaa.


".. Ripottele lopuksi lihan päälle halutessasi vielä yrttejä (esim. basilikaa). Lampaanliha on valmis." Lammas, villainen ja suloinen otus. Vaikka Fioril piti myös liharuokien ohjeiden lukemisesta, ajatus silti saattoi inhottaa häntä. Miten sellainen viaton olento on voitu tappaa! Monet pitivät Fiorilin ajatusta typeränä, lapsellisena: miksi tappaa eläviä olentoja, kun voi syödä kasveja? Monet hänen ikäisensä sanoivat, että antaisivat mitä vain päästäkseen maistamaan jotain "ruokaa".
"Mistä sinä tiedät, tunteeko kasvitkin samalla tavalla?" oli usein joku kysynyt. Mutta Fioril jaksoi pitää ajatuksestaan kiinni.


Eläimistä ykkösin oli Fiorille kuitenkin koira. Ihmiset olivat kuulemma ennen pitäneet monia eläimiä, kuten juuri koiria, lemmikkeinään. Koirat olivat olleet yksiä uskollisempia eläimiä. Fioril piti eniten isokokoisista koirista, ja tällä oli myös kirjoja, jotka olivat erikoistuneet niihin. Fioril haluaisi ehdottomasti koiran!


Fioril tunsin mahansa murisevan. Tämä laski kirjan pöydälle ja käveli keittiöön. Se oli pieni tila, jossa oli vain pieni eriskummallinen kone, lavuaari ja vesilasikaappi. Siellä oli myös pieni pöytä, jossa oli 4 tuolia. Se oli enemmänkin rupattelupöytä, kuin ruokapöytä. Sen päällä oli valkoinen liina ja lasinen maljakko, jossa oli muovista tehtyjä kasveja, tai pikemminkin kukkia. Kaikki kasvit ja kukat olivat muovia.


Fioril painoi koneen nappia. Kesti hetken, ennen kuin sen alla olevalle tasanteelle ropisi muutama pilleri. Kun bunkkereita oltiin alettu rakentaa, oltiin myös alettu kehitellä pillereitä, jotka korvaisivat ruoan. Fiolril otti lasin vettä ja nielaisi pillerit. Kesti hetken, ennen kuin nälkä alkoi hellittää ja päästi Fiorilista irti. Sitten tämä vaihtoi takaisin olohuoneeseen, istahti sohvalle ja näpäytti pientä vehjettä sen vieressä.
"Käyttäjän nimi", kuului pieni naisen ääni.
"Fioril Westrá", Fioril sanoi. Kuului pieni: "Kling", kunnes tämän eteen avautui lista pienistä artikkeleista, jotka kertoivat "kotibunkkerin" ja muiden maiden bunkkereiden tapahtumista.


Fioril kiinnitti huomionsa yhteen artikkeliin, jonka otsikkona oli:
"Maanpäällinen ilma parantunut?" Tämä napautti sen isommaksi ja alkoi lukea kiinnostuneena.
"Viimein tutkijat ovat todenneet, että maanpäällinen ilma ei ole enää myrkyllistä ja sitä voi hengittää. Tutkijat ja bunkkerimme johtaja, Jurlen Gurn, haluavat kuitenkin olla vakuuttuneita siitä, ettei ilma muutukin äkillisesti. Niinpä sinne lähetetään noin 3-4 ihmistä, joilla on kokemusta maasta. Heidän pitäisi olla ainakin yli 15-vuotiaita, mutta mielellään täysi-ikäisiä. Heidän tulee selvitä 2-kuukautta ilman ongelmia, ennen kuin siihen uskotaan, edes vähän.


Huomisiin kokeisiin voi tulla klo. 16:30. Ei tarvitse ilmoittautua etukäteen."


Fioril tuntui olevansa enemmän kuin jännittynyt. Saattaisin päästä maanpinnalle ensimmäisenä ihmisenä moneen vuoteen! tämä hihkaisi mielessään. Sitten hän tajusi toisenkin asian. Ilma saattoi todellakin muuttua yhtäkkiä myrkylliseksi ja he saattaisivat tukehtua ennen kuin löytäisivät seuraavan sisäänkäynnin bunkkeriin. Sitä paitsi, myrkky ei ollut kuulemma vaikuttanut kaikkiin olentoihin eikä vedenalaisiin olentoihin lainkaan. Hän oli lukenut, että jotkut eläimet "pedot", eivät olleet kovin ystävällisiä ja ne saattaisivat tappaa ihmisen.


Fioril meni pitkäkseen sohvalle. Hän miettisi asiaa huomenna."

Tarina tulossa!

Moi! Päätin aloittaa kirjottamaan tänne pidemmänkin tarinan, JOTEN, kommentoikaa, pidättekö juonesta.

Mikään ei kestä ikuisesti. Sen tietävät kaikki, myös ihmiset, jotka asustavat planetalla, jota kutsutaan myös maaksi.Jotain tapahtui, kukaan ei tiedä, oliko se jokin todella suuri kaasuvuoto, vai mikä tuhosi planeettamme.

Ihmiset alkoivat rakentaa maan alle bunkkereita. Ne eivät olleet vain muutaman maan toimenpide, vaan miltein koko maapallon hanke. Ne maat, jotka vain pystyivät, rakensivat vuosikymmeniä maan alle turvallisia bunkkereita, joihin pitäisi ennen maailmanloppua mahduttaa kaikki ihmiset.

Eräänä päivänä maan peitti aine, joka oli sakeampaa kuin sumu, ja se liikkui hiljaa, pilven tavoin yhtenä rykelmänä. Jos vain se pääsi käsiksi uhriinsa, tämä sairastui. Ensin sitä suojauduttiin vain koteihin, mutta pian ilman hengityskin alkoi kirvellä keuhkoja ja liian kauan ulkona olleet ihmiset ikään kuin tukehtuivat. Lopulta se tunkeutui joka paikkaan ja tukehdutti ihmiset nopeasti. Niimpä vain harvat ehtivät bunkkereihin, ennen kuin tukehtuivat.

Joka vuosi, maan alta käsin, ihmiset tutkivat, olisiko heidän happensa ulkopuolella jo parempi. Mutta kesti miltei 100-vuotta, ennen kuin viimein tutkijat huomasivat, että myrkky ilmasta oli kadonnut. Sinne lähetettiin kourallinen ihmisiä jokaisesta maasta, ja heidän katsottiin selviytyvän siellä 2-kuukautta ilman, että he tukehtuisivat. Mutta vaikka ilma oli puhdasta, olisi selviytyminen silti vaikeaa.. Jostain syystä myrkky ei ollut vaikuttanut kaikkiin eläinlajeihin, joita luonnossa eli, ja tuskin kaloihin tai kasveihin laisinkaan. Se oli ikään kuin valinnut uhrinsa. Kukaan ei tiedä, mistä se oli peräisin, mitä se oli, ja miten se ei ollut tappanut kaikkia..

Ikuisesti yhdessä

//Ensimmäinen, yksiosainen tarina, mitä tänne kirjotan. Tää on enimmäkseen rakkaustarina, joten jos rakkaustarinat ei oo sun lemppareita, suosittelen jättämään kokonaan lukematta. Kaikki tänni tulevat tarinat ei todellakaan ole pelkkiä rakkaustarinoita ja on tänne myöhemmin tulossa pitkiäkin. (Tyylii 25 lukusia tarinoita.) Kunhan pääsen kotiin (oon mummolla vielä viikon), voin käyttää itse ottamiani valokuvia tarinoissa, mutta juuri nyt tarinat ovat kuvattomia.
--

"Sulla ei oo tarkotusta!" "Kuole!" "Äitiskin varmaan häpeää sua!"

Nuo ovat sanoja, joita jouduin kestämään päivittäin koulussa. Ihan sama, minne menin, joku käski minun tappamaan itseni tai jotain muuta vastaavaa.

”Kiusaamiseesi puututaan, Amy.” Noin kaikki sanoivat. Mutta ne kuulostivat yhtä pahalta, kuin muutkin kommentit minusta. Valhetta joka sana. Onhan aina helppo sanoa, että kaikki on hyvin, kiusaajille tulee ongelmia ja kaikkea muuta. Mutta mitään ei ikinä tapahtunut. Puhutteluja ja jälki-istuntoja oli vain mielin määrin.

En voinut edes paeta noita sanoja toiseen kouluun. Paikkakunnallamme oli vain yksi koulu, ja äidilläkös olisi ollut varaa ostaa uutta asuntoa kiusaamiseni takia? Tuskin.

”Sen kun kuljet nokka pystyssä niiden ohi.” Toinen inhoavani lause. Onhan sivullisen helppo sanoa vaikka mitä. Kuin hyppäisin syvään kaivoon, ja vierelläni seisova ihminen sanoisi, että se ei satu ollenkaan.

 

Ensimmäisellä luokalla minulla oli paljon kavereita. Kaipaan aikaa, jolloin vielä nauroin koulussa. Toisella luokalla moni kavereistani jätti minut, mutta onneksi minulle jäi pari parasta. Kolmannella luokalla minusta alkoi kulkea ties mitä juoruja, ja sain vasta vuoden päästä neljännellä tietää, että parhaat kaverini olivat levittäneet ties mitä salaisuuksiani eteenpäin. Viidennellä tuskani oli kukoistuksessa.

Viimeisellä luokalla, kun olin 15, kouluun tuli muualta joku poika. Nimi taisi olla John tai joku muu vastaava. Ensimmäisestä päivästään saakka, kun hän oli kuullut ivahuudot minulle, hän oli ihmetellyt suureen ääneen, miten minä olin niin kamala ja he eivät. Me ystävystyimme nopeasti, mutta se maksoi hänelle kovan hinnan. Hän sai myös vaikka mitä lokaa niskaansa.

”Ole kiltti ja älä tee tätä säälistä!” minä pyysin usein kyyneleet silmissä. ”Mene vain pois, jos tahdot! Ala vaikka kiusaamaan, mutta et ansaitse samaa mitä minä!”

Hän ei kuitenkaan ikinä uskonut. Vasta lukion toisella tapahtui jotain. Minä rakastuin häneen. En osannut kuitenkaan ilmaista sitä mitenkään. Kesti todella kauan, ennen kuin sain viimein sanotuksi sen. Mutta silloin sain kuulla:

”Minäkin sinua!”

Mutta rakkauteen kuuluu tuskaa. Sen tietävät kaikki. Tuskaa, verta, kyyneleitä ja katkeruutta. Sillä se ei ole kukkakedolla tanssimista, suukottelua ja halailua. Kun olin 27-vuotias ja hän 34, asuimme jo yhdessä. John oli ollut kauan kipeänä ja hän meni lääkäriin.

”No?” minä kysyin.

”Mulla on vakava sairaus”, hän sanoi. Hän ei ikinä kertonut, mikä se oli, mutta ymmärsin, että se oli niin vakava, että hän vain suojasi minua pahemmalta tuskalta. Hän kuitenkin vakuutti että paranisi. Hän vakuutti, että olisimme ikuisesti yhdessä.

Ei kulunut kuukauttakaan, kun John kertoi, että mitään ei ole tehtävissä enää. Hän kuolisi pian. En hyväksynyt sitä. Keksin vaikka mitä mahdottomia keinoja, jotta hän saisi lisää elinaikaa. Tiesimme kuitenkin molemmat, että ikuisuus ei kestäisi kauaa. Hänen päivänsä olivat muutenkin vain lääkkeiden syöntiä, nukkumista ja ties mitä. Hän ei jaksanut tehdä muuta.

Yksi päivä menimme rannalle. Siellä ei ollut ketään muita, sillä se oli ikään kuin piilossa kivijyrkänteen takana. Seisoimme käsi kädessä ja tuijotimme merta. Hän vapisi, sillä jo seisominen oli työlästä.

”Haluan kuolla täällä”, hän sanoi yhtäkkiä. Katsoin häntä pelästyneenä.

”Mitä tarkoitat?” minä kysyin.

”Elän enää vain maksimissaan viikon. En halua kuolla missään sairaalassa. Amy, täällä on sopivan kaunista”, John sanoi. Katsoin häntä silmiin.

Älä puhu tuollaisia. Et tarkoita tuota”, minä sanoin.

”Tarkoitan. Amy, ole kiltti”, John sanoi ja katsoi pois. Kävelin autolle ja otin sen takakontista kettingin.

”Oletko varma?” minä kysyin. John nyökkäsi.

Sidoin kätemme yhteen ja lähdimme uimaan. Olimme jo todella syvällä, kunnes Johnin voimat pettivät ja hän kuiskasi:

”Älä nosta minua”, ennen kuin vajosi pohjaan.

”En, rakkaani. Vajoamme yhdessä”, minä kuiskasin ja annoin itseni vajota kettingin kanssa pohjaan. Päässäni pyöri ainokainen sana: ikuisesti yhdessä.

 

Moi!

En tiedä, koska ensimmäinen tarina tulee. Jos kuitenkin satut eksymään blogiini ja lukaisemaan niitä, kommentoi ihmeessä! c: