"Laukun kanssa kiipeäminen pitkiä tikkaita pitkin oli kieltämättä vaikeaa, ja Fioril olikin taaimmainen kiipeilijä. Julizia loi kerran voitonriemuisen katseen Fioriliin. Zaqille ja Jorfille hän on ihan normaali, Fioril ajatteli. Mitä vikaa minussa on?
Lopulta Fioril oli päässyt ylös. Muut jo odottivat ylhäällä. Yläpuolella oli niin valoisaa, että silmiin sattui, vaikka Fiorililla oli tummennetut lasit.
"Ihme, että et luovuttanut", Julizia sanoi ivallisesti hymyillen.
"Fiorilissa onkin sen verran sisua!" Zaq sanoi. Fioril hämmästyi, kun Zaq puolusti häntä. Julizian hymy häipyi. Zaq katsoi Juliziaa.
"Muista, ettet ole yksin täällä. Sinun on kestettävä muita, myös Fiorilia. Hän on ainoa ihminen, joka varmistaa, ettemme syö myrkyllisiä kasveja ja kuole ensimmäisenä päivänä!" Julizia ei viitsinyt tai uskaltanut inttää Zaqille vastaan.
Nyt Fioril tajusi vasta, että häm oli viimein paratiisissa, josta hän oli unelmoinut koko ikänsä. Tämä avasi kaikki aistinsa. Tämä suuntasi katseensa taivaalle. Paikkaan, jota tämä ei ollut ikinä nähnyt. Fiorilin katse tuntui uppoavan sinisyyteen, joka jatkuisi äärettömyyteen. Koulussa kerrottiin, että joskus taivaalta tuli jotain. Esimerkiksi vettä. Fioril toivoikin, että pian sataisi, sillä hän halusi tuntea, miltä taivaan vesi tuntuu.
Joka puolelta kuului eräänlaista musiikkia. Se lähti varmasti linnuista. Fioril otti lasit päästään ja sulki silmänsä kuunnellakseen paremmin. Hän oli kuullut, että linnun laulu on kaunista, mutta tuo oli tuplakertaa kauniinpaa, kuin mikään bunkkerin musiikki. Hän avasi silmänsä ja kumartui koskettamaan kosteaa ruohoa. Hän vilkuili ympärilleen. Zaq, Jorf ja jopa Julizia olivat yhtä lumoutuneita.
Ainakin tunnin he vain ihastelivat tätä paratiisia. Fioril oli maistanut joitain syötäviä kasveja, mutta suurin osa oli ollut kitkeriä. Yhtäkkiä tämän katse pysähtyi johonkin. Johonkin karvaiseen ja pitkäkorvaiseen olentoon, joka oli noussut takajaloilleen tarkastelemaan heitä. Kaniiniin. Ennen kuin Fioril ehti lumoutua tuon olennon kauneuteen, nuoli lävisti kaniinin pään. Se kaatui maahan ja värjäsi ruohon punaiseksi verellään. Fioril katsoi taakseen, ja näki Julizian jousi kädessään.
"Pojat", Julizia sanoi. Tämä piti pienen tauon. "Ja Fioril. Tänään syödään ruokaa!" Tämä juoksi kaniinin luokse ja nappasi sen muitta mutkitta olalleen, vaikka kaniinin veri kastelisi Julizian vaatteet.
Jorf taputti.
"Meidän on etsittävä suoja", hän sanoi. "Yöllä on tietääkseni vaarallista." Tämä loi kysyvän katseen Fioriliin. Aivan.
"Pedot ovat pimeällä liikkeellä, ja olen lukenut, että ne voivat tappaa ihmisen. Ei ole turvallista nukkua taivasalla", Fioril vahvisti.
"Rakennetaan suoja puuhun", Jorf sanoi. Kaikki muut nyökkäsivät. Puu. Puu, se iso kasvi, jossa linnut asuivat. Jorfin käskystä he kaikki alkoivat keräilemään tukevia oksia maasta ja laittamaan niitä vierekkäin ja päällekkäin yhden puun kahden oksan väliin. Jorf oli ottanut mukaan nauloja, ja vasaran, ja tämä hakkasi oksat paikoilleen. Sitten he kyhäsivät kokoon myös pienen katon.
"Nyt meidän pitäisi olla turvassa", Fioril sanoi. "Useimmat pedot eivät kiipeä puihin."
"Entä, jos jotkut kiipeävät?" Zaq kysyi. Hänen äänensävynsä ei ollut pelokas, vaan tyyni ja rauhallinen.
"Sitten tapamme ne", Julizia vastasi, ennen kuin Fioril oli ehtinyt edes avaamaan suutaan.
"Otin mukaan peittoja", Fioril sanoi. "Voimme ehkä laittaa niitä majamme lattialle.
"Ei tuohon majaan mahdu neljää", Zaq sanoi. "Se on sinun ja Julizian maja."
"Vou", Julizia sanoi. "Haluan nukkua sinun kanssani, Zaq. En.. hänen.."
"Teidän täytyy tulla retkellä toimeen", Zaq sanoi tiukasti. "Ja tämä on ensimmäinen koe." Fiorilia nolotti. Tarvitsemme kokeen, että siedämme Julizian kanssa toisiamme.
//Ääh.. Anteeksi, että hiukan lyhkänen luku. :/ Ens luku on pidempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti