7. luku - Tähtitaivaan salat

Fioril avasi silmänsä. Tämä ei nähnyt Juliziaa, mutta kuuli kauempaa tämän äänen. Hetken tämä jäi tuijottamaan majan kattoa.
"Minä todellakin olen täällä", Fioril henkäisi hiljaa. "Paikassa, josta olen ikäni unelmoinut." Fioril silitti majan lattiaa, johon oli kerätty pehmeitä kasveja pehmusteeksi. Kaikki tuntui aidolta. Kaikki oli aitoa. Fioril hymyili ja nousi. Hän näki, että muut retkeläiset söivät eilistä kaniinia sekä Fioril keräämiä, syötäviä kasveja. Fioril hyppäsi majasta alas ja käveli muiden luo.

"Huomenta", tämä mutisi.
"Otatko?" Jorf kysyi ja tarjosi kaniinia.
"Ei kiitos, ei ole nälkä", Fioril sanoi ja meni kauemmas. Yhtäkkiä tämän olkapäästä syöksähti kipuaalto ja Fioril puri hampaansa yhteen estääkseen kirkaisun. Tämä katsoi olkapäässä olevaa syvää haavaa. Se täytyy puhdistaa vedellä, tämä ajatteli. Se on jo hiukan tulehtunut. Fioril kiskaisi verisestä paidastaan palan ja sitoi sen haavan ympärille. Tämä yritti sinnitellä kivun kanssa, kunnes kuuli:
"No niin, lähdetään!" Hän juoksi hakemaan laukkunsa ja yritti kantaa sitä toisella olkapäällä, joka oli vaikeaa, sillä he kävelivät kauan ja toinenkin olkapää alkoi muuttua kipeäksi.

Lopulta he löysivät vettä. Se oli kirkasta ja kimmelsi kauniisti auringossa. Fioril kosketti sormenpäällään vettä. Se oli viileää. Hän otti siteen olkapäästään ja kastoi sitä veteen. Hän otti vettä kämmeniinsä ja heitti olkapään haavaan. Sitä kirpaisi.
"Etsimme yösijan lammen läheltä", Zaq sanoi. "Pitäkää yhteyttä radiopuhelimilla." Julizia vilkaisi Fiorilia vastahaikosti, mutta nyökkäsi. Pojat lähtivät ja he jäivät puhdistamaan vaatteitaan - ja itseään. Lopulta he olivat valmiita. Fiorilin haava ei ollut enää kovin kipeä; olihan se saanut viileää vettä.

"Missä olette?" Tämä kuuli Julizian sanovan radiopuhelimeen. Hetken kuluttua kuului:
"Pelkkää tiheää metsää, tulemme sinne." Se oli Zaqin ääni. Julizia hymähti ja pian Zaq ja Jorf tulivat oikein ryminällä pusikosta.
"Rakennetaan tähän maja ja jatketaan matkaa huomenna", tämä sanoi.
"Miksemme nyt jää lopullisesti tähän?" Fioril kysyi.
"Minä ainakin aion tutkia tätä paratiisia lisää", Julizia tuhahti.
"Olisi jännää löytää taloja, jossa asuttiin ennen Näkymätöntä Tappajaa!" Zaq sanoi. Hänen ilmeensä puhkui innostusta. Fioril ei enää sanonut mitään, vaan alkoi auttaa muita majan rakentamisessa.
***
Fioril tuijotti tulta. Se roihusi ja savu kirveli hiukan tämän silmiä, mutta tämä ei siitä huolimatta kääntänyt katsettaan. Suden liha kieppui tulen yllä. Fioril nousi ja käveli kauemmas muista.
"Minne menet?" Hän kuuli Zaqin äänen.
"En kauas", tämä vastasi. Tämä meni lammelle ja vei radiopuhelimen lähelle suutaan, kunnes kuiskasi:
"Äiti?" tämä kuiskasi. Kului hetki, kunnes kuului:
"Fioril! Onko siellä kaikki hyvin?"
"Tietenkin on!" Fioril sanoi. "Täällä on kaunista."
"Uskon", kuului Helenzin ääni. "Yritä selvitä hengissä kotiin." Sitten kuului lyhyt niiskaisu ja Helenz sulki radiopuhelimen.
"Yritän", Fioril kuiskasi. Hän kävi syömässä ja käveli hänen ja tällä kertaa Zaqin majalle. Hän vilkaisi tähtitaivasta.

"Voi isä, siunaa minua ja retkeläisiäni sieltä. Pidä meidät hengissä.."
***
Fioril hakkasi itkien bunkkerin rautaista ovea rystyset punaisina ja tunnottomina verestä. 
"Päästäkää minut sisään!" tämä huusi vaivoin radiopuhelimeen eikä saanut henkeä. 
"Minä kuolen!" Radiopuhelimesta kuului naurua eikä ovi liikahtanut. Fiorilin ympärillä parveili susia ja tämä tukehtui..

Fioril avasi silmänsä. Painajaiset eivät lopu, tämä ajatteli.
"Oletko kunnossa?" Hän kuuli Zaqin äänen. Fioril hymähti.
"Olen." Hetken oli hiljaista, kunnes Zaq sanoi:
"En voi uskoa, että olen täällä."
"En minäkään", Fioril vastasi. Hän hymyili. "Lapsena rakensin itselleni tekokasveista metsän ja leikin että olen maanpäällä. Nyt olenkin."
"Täällä on niin kaunista.. Kuolisin täällä mielelläni", Zaq sanoi. "Vaikka Näkymättömän tappajan kynsiin."

//purkissa! Anteeksi, että tässä luvussa kesti ja että se oli näin lyhyt :/