1.
luku – Lup´s
Rusehtavan
harmaa naarassusi tunsi anturoidensa alla pehmeän sammaleen ja sitä peittävät
oksat ja neulaset. Tuuli leikitteli Bellan turkilla ja toi ihanan, virkistävän
ja puhtaan tunteen. Tämä nosti päänsä kohti taivasta, jota kohti kuuset
kurottelivat latvojaan. Taivas oli pilvetön ja kirkas. Hän juuri ja juuri
pystyi hillitsemään itsensä, ettei vapauttanut ilmaan ulvontaa, joka olisi
antanut kaikille kuvan siitä, kuinka tyytyväinen hän oli taas. Hän rakasti tätä
muotoa! Häntä harmitti kovasti, ettei äiti antanut hänelle juuri koskaan lupaa
muuttua sudeksi, ja kun hän kysyi sitä, Sandy meni omaan huoneeseensa pitkäksi
aikaa ”miettimään”. Hän myös oli aina miettinyt, miksi juuri hänellä ja hänen
äidillään oli juuri tämä taito. Hän ei tosin ollut koskaan saanut siihen
vastausta.
Hän pysähtyi
pienen ojan luo. Sen vesi oli kirkasta ja virtasi jatkuvasti, ja Bella
uskaltautui upottaa kuononsa siihen ja lipoa sitä. Hänen korvansa liikkuivat lintujen
sirkutuksen mukana, vaikkakin ne olivat niin korkealla latvoissa, ettei hän
erottanut niitä helposti. Sitten hän hyppäsi sen yli, asettui makaamaan ja
alkoi kieriä maassa leikkisästi.
Sitten. Raks.
Hän kuuli selvästi oksan katkeavan lähellään ja nousi nopeasti pystyyn
ravistellen turkkiaan. Hänen ikäisensä poika seisoi muutaman metrin kauempana
hänestä. Hän oli kyykyssä ja tuijotti Bellaa. Bella tuijotti takaisin. Eikö hän pelkää? hän ajatteli. Aika moni hänen koulussaan suhtautui
pelokkaasti ”susi”- sanaan. Mutta poika ei liikahtanutkaan, eikä yrittänyt
esittää kuollutta.
”Älä pelkää”,
poika sanoi. ”Olen ystävä.” Bella perääntyi ja loksautti uhkaavasti leukojaan.
Kukaan ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä ennen siinä muodossa. Poika ei
myöskään ollut hänen koulustaan. Viljan väriset hiukset, sammaleen vihreät
silmät ja pisamien, sekä muutaman finnin omistavat kasvot eivät olleet
ollenkaan tutut Bellalle. Päällään tällä oli punainen, mustaruutuinen paita sekä
farkut. Hän näytti kaikin puolin normaalilta teinipojalta.
”Vau, tämä on
ensimmäinen kerta, kun näen suden”, poika sanoi. Ja saa olla viimeinen! Bella kääntyi ja lähti juoksemaan anturat
tulessa kohti kotia. Sandy oli aina sanonut, että viimeinen asia, mitä Bella saisi
tehdä, olisi salaisuuden paljastaminen. Hänen äitinsä ei antaisi koskaan
anteeksi, jos tutustuisi tuohon tuntemattomaan poikaan susimuodossa. Poikahan
voisi kertoa paikasta muille ja pian metsä, hänen
metsänsä, olisi täynnä ihmisiä ja muita ”luonnonpelastajia”, joista ei
juuri ollut kovinkaan paljon hyötyä. He veisivät hänet varmaan vain
eläintarhaan. Bella pysähtyi, sulki silmänsä ja sanoi mielessään: Manoc
(ihminen). Hän ei tajunnut, mitä moinen siansaksaa oleva sanan hyödyttäisi,
mutta ehkä se oli jonkinlainen ”taikasana”. Kun hän taas muuttui sudeksi, sana
oli lup´s (susi). Hän avasi se ja jatkoi kahdella jalalla ja antoi
hengityksensä tasaantua.
Hän asui yksin
äitinsä Sandyn kanssa metsän laidalla, heidän itse rakentamassa mökissään. Se
oli ihan samanlainen, kuin mikä tahansa muu omakotitalo kaupunkialueella, ja se
oli sopivan lähellä kouluakin.
”Moi”, Bella
sanoi ja potkaisi kuluneet, ruskeat nahkasaappaat lukuisten kenkien kasaan ja
heitti oliivinvihreän takin päälle.
”Hei”, Sandy
huikkasi jostain tervehdyksen. Varmaan keittiöstä.
Bella asteli
keittiöön.
”Mulla on
nälkä”, tämä sanoi ja istahti puiselle, koristellulle penkille ja löi
kyynärpäänsä tammipöydälle katsoen äitiänsä vaativasti.
”Eikös sun
pitänyt metsästää? Sähän niin kovasti tykkäsit raa’asta kaniinista”, Sandy
sanoi ja heilautti ruskeita hiuksiaan hiukan silmiensä edestä.
”Ei tänään
maistunukkaa”, Bella sanoi. Hänellä ei todellakaan ollut aikomusta kertoa pojan
tapaamisesta Sandylle. Voi, hän ei varmaan saisi vuoteen muuttua sudeksi ja se
olisi hänelle niin kamalaa, että mieluummin hyppäisi kaivoon. Hänen äitinsä oli
liian ylisuojelevainen!
”Jaa, no,
onhan meillä eilistä hirveä ja ehkä pari pottuakin”, Sandy sanoi. Hän hääräsi
hetken jotain, ja Bella taas naputteli sormillaan pöytää. Kaikilla hänen
luokkalaisillaan oli kännykät, joissa oli internetti ja niihin sai kaikki
”somet”. Bella ei tajunnut, mitä iloa niistä oli. Eikö kännykällä kuulunut
soittaa? Bella oli vaatinut vanhan kännykän, vaikka Sandy olisi voinut ostaa
hänelle sellaisen samanlaisen vehkeen.
Pian Sandy
asetti hänen eteensä lautasen täynnä höyryävää ruokaa, josta lähti mitä
herkullisimpia tuoksuja. Sandy istui häntä vastapäätä ja sulki silmänsä.
”Spinó naclo
benkrí hit cigájo (Henkikansa siunatkoon tämän ruuan)”, ennen kuin leikkasi
kiiltävällä veitsellä pienen palan hirvenlihasta.
”Ei toi edes
tarkota mitään!” Bella tuhahti ärsyyntyneesti ja ahmaisi kerralla melkein
kokonaisen perunen. ”Pelkkää siansaksaa.”
”Se on minun
tapani ja minun ”uskonnossani” kansa nimeltä henkikansa varjelee kaikkia meidän
suvun jäseniä ja pitää järjestystä yllä. Siksi meidän pitää kunnioittaa heitä,
tai muuten he vievät kykymme pois”, Sandy sanoi.
”Joo joo, ihan
sama. Kunhan et pakota mua rukoilee sun ”henkikansaas””, Bella sanoi ja yritti
kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. Sandy huokaisi ja loppuajan
kumpikaan ei sanonut mitään, ja hiljaisuuden rikkoi vain kaukainen autojen
hurina, lintujen sirkutus ja haarukoiden kilinä.
Syötyään Bella
lähti kiittämättä ruuasta tikkaita pitkin yläkertaan. Yläkerrassa oli vain yksi
pieni huone; hänen huoneensa. Siellä oli sänky, jossa oli tilkkukankainen
peitto sekä untuvatyyny, tammesta tehty, koristeltu pöytä ja sen edessä tuoli.
Pöydällä oli peili ja pölyistä lattiaa koristi raitamatto. Ankean huoneen ainoa
valaistus ikkunan lisäksi oli katossa roikkuva, pölyinen lamppu. Se oli paikka,
jossa Bella vietti suurimman osan ajasta metsän jälkeen. Hänellä ei ollut juuri
kavereita; ei sen takia, että häntä kiusattaisiin koulussa, mutta Bella sattui
olemaan muuten vain hiljainen persoona, eikä hän koulussa puhunut juuri
kellekään.
Hän vetäisi
sängyn alta lehtiön ja laatikollisen kyniä ja alkoi luonnosteemaan
yksinkertaista silmää. Tai no, ei se kovin yksinkertainen ollut, sillä Bella
käytti sen piirtämiseen koko loppu illan. Lopulta hän laittoi lehtiön takaisin
sängyn alle ja sammutti valot, ja ainoa valo tuli enää huoneen ainoasta
ikkunasta, ja sekin tuli kuusta. Ensiyönä
on täysikuu, Bella ajatteli. Hän rakasti täysikuuta. Silloin hän ja Sandy
olivat yhdessä susia. Sandy tosin kutsui sitä ”kiiltomatojen loiston ajaksi”.
Bella sulki silmänsä ja nukahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti