Uusi tarinablogi

Hei! Päätin hylätä tämän blogin ja siirtyä uuteen tarinablogiin, jonka löydät täältä. Löydät minut siis sieltä :)

Kadonnut varjo - 1. Luku

//Noniin, uus luku täälläkin. Kirjotin oikeastaan ton jo kauan sitten, mutta olin liian laiska julkaisemaan sitä. Vähän lyhyempi osa, mutta toivottavasti kelpaa.

1. luku – Lup´s

Rusehtavan harmaa naarassusi tunsi anturoidensa alla pehmeän sammaleen ja sitä peittävät oksat ja neulaset. Tuuli leikitteli Bellan turkilla ja toi ihanan, virkistävän ja puhtaan tunteen. Tämä nosti päänsä kohti taivasta, jota kohti kuuset kurottelivat latvojaan. Taivas oli pilvetön ja kirkas. Hän juuri ja juuri pystyi hillitsemään itsensä, ettei vapauttanut ilmaan ulvontaa, joka olisi antanut kaikille kuvan siitä, kuinka tyytyväinen hän oli taas. Hän rakasti tätä muotoa! Häntä harmitti kovasti, ettei äiti antanut hänelle juuri koskaan lupaa muuttua sudeksi, ja kun hän kysyi sitä, Sandy meni omaan huoneeseensa pitkäksi aikaa ”miettimään”. Hän myös oli aina miettinyt, miksi juuri hänellä ja hänen äidillään oli juuri tämä taito. Hän ei tosin ollut koskaan saanut siihen vastausta.

Hän pysähtyi pienen ojan luo. Sen vesi oli kirkasta ja virtasi jatkuvasti, ja Bella uskaltautui upottaa kuononsa siihen ja lipoa sitä.  Hänen korvansa liikkuivat lintujen sirkutuksen mukana, vaikkakin ne olivat niin korkealla latvoissa, ettei hän erottanut niitä helposti. Sitten hän hyppäsi sen yli, asettui makaamaan ja alkoi kieriä maassa leikkisästi.

Sitten. Raks. Hän kuuli selvästi oksan katkeavan lähellään ja nousi nopeasti pystyyn ravistellen turkkiaan. Hänen ikäisensä poika seisoi muutaman metrin kauempana hänestä. Hän oli kyykyssä ja tuijotti Bellaa. Bella tuijotti takaisin. Eikö hän pelkää? hän ajatteli. Aika moni hänen koulussaan suhtautui pelokkaasti ”susi”- sanaan. Mutta poika ei liikahtanutkaan, eikä yrittänyt esittää kuollutta.

”Älä pelkää”, poika sanoi. ”Olen ystävä.” Bella perääntyi ja loksautti uhkaavasti leukojaan. Kukaan ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä ennen siinä muodossa. Poika ei myöskään ollut hänen koulustaan. Viljan väriset hiukset, sammaleen vihreät silmät ja pisamien, sekä muutaman finnin omistavat kasvot eivät olleet ollenkaan tutut Bellalle. Päällään tällä oli punainen, mustaruutuinen paita sekä farkut. Hän näytti kaikin puolin normaalilta teinipojalta.

”Vau, tämä on ensimmäinen kerta, kun näen suden”, poika sanoi. Ja saa olla viimeinen! Bella kääntyi ja lähti juoksemaan anturat tulessa kohti kotia. Sandy oli aina sanonut, että viimeinen asia, mitä Bella saisi tehdä, olisi salaisuuden paljastaminen. Hänen äitinsä ei antaisi koskaan anteeksi, jos tutustuisi tuohon tuntemattomaan poikaan susimuodossa. Poikahan voisi kertoa paikasta muille ja pian metsä, hänen metsänsä, olisi täynnä ihmisiä ja muita ”luonnonpelastajia”, joista ei juuri ollut kovinkaan paljon hyötyä. He veisivät hänet varmaan vain eläintarhaan. Bella pysähtyi, sulki silmänsä ja sanoi mielessään: Manoc (ihminen). Hän ei tajunnut, mitä moinen siansaksaa oleva sanan hyödyttäisi, mutta ehkä se oli jonkinlainen ”taikasana”. Kun hän taas muuttui sudeksi, sana oli lup´s (susi). Hän avasi se ja jatkoi kahdella jalalla ja antoi hengityksensä tasaantua.

Hän asui yksin äitinsä Sandyn kanssa metsän laidalla, heidän itse rakentamassa mökissään. Se oli ihan samanlainen, kuin mikä tahansa muu omakotitalo kaupunkialueella, ja se oli sopivan lähellä kouluakin.

”Moi”, Bella sanoi ja potkaisi kuluneet, ruskeat nahkasaappaat lukuisten kenkien kasaan ja heitti oliivinvihreän takin päälle.

”Hei”, Sandy huikkasi jostain tervehdyksen. Varmaan keittiöstä.

Bella asteli keittiöön.

”Mulla on nälkä”, tämä sanoi ja istahti puiselle, koristellulle penkille ja löi kyynärpäänsä tammipöydälle katsoen äitiänsä vaativasti.

”Eikös sun pitänyt metsästää? Sähän niin kovasti tykkäsit raa’asta kaniinista”, Sandy sanoi ja heilautti ruskeita hiuksiaan hiukan silmiensä edestä.

”Ei tänään maistunukkaa”, Bella sanoi. Hänellä ei todellakaan ollut aikomusta kertoa pojan tapaamisesta Sandylle. Voi, hän ei varmaan saisi vuoteen muuttua sudeksi ja se olisi hänelle niin kamalaa, että mieluummin hyppäisi kaivoon. Hänen äitinsä oli liian ylisuojelevainen!

”Jaa, no, onhan meillä eilistä hirveä ja ehkä pari pottuakin”, Sandy sanoi. Hän hääräsi hetken jotain, ja Bella taas naputteli sormillaan pöytää. Kaikilla hänen luokkalaisillaan oli kännykät, joissa oli internetti ja niihin sai kaikki ”somet”. Bella ei tajunnut, mitä iloa niistä oli. Eikö kännykällä kuulunut soittaa? Bella oli vaatinut vanhan kännykän, vaikka Sandy olisi voinut ostaa hänelle sellaisen samanlaisen vehkeen.

Pian Sandy asetti hänen eteensä lautasen täynnä höyryävää ruokaa, josta lähti mitä herkullisimpia tuoksuja. Sandy istui häntä vastapäätä ja sulki silmänsä.

”Spinó naclo benkrí hit cigájo (Henkikansa siunatkoon tämän ruuan)”, ennen kuin leikkasi kiiltävällä veitsellä pienen palan hirvenlihasta.

”Ei toi edes tarkota mitään!” Bella tuhahti ärsyyntyneesti ja ahmaisi kerralla melkein kokonaisen perunen. ”Pelkkää siansaksaa.”

”Se on minun tapani ja minun ”uskonnossani” kansa nimeltä henkikansa varjelee kaikkia meidän suvun jäseniä ja pitää järjestystä yllä. Siksi meidän pitää kunnioittaa heitä, tai muuten he vievät kykymme pois”, Sandy sanoi.

”Joo joo, ihan sama. Kunhan et pakota mua rukoilee sun ”henkikansaas””, Bella sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. Sandy huokaisi ja loppuajan kumpikaan ei sanonut mitään, ja hiljaisuuden rikkoi vain kaukainen autojen hurina, lintujen sirkutus ja haarukoiden kilinä.

Syötyään Bella lähti kiittämättä ruuasta tikkaita pitkin yläkertaan. Yläkerrassa oli vain yksi pieni huone; hänen huoneensa. Siellä oli sänky, jossa oli tilkkukankainen peitto sekä untuvatyyny, tammesta tehty, koristeltu pöytä ja sen edessä tuoli. Pöydällä oli peili ja pölyistä lattiaa koristi raitamatto. Ankean huoneen ainoa valaistus ikkunan lisäksi oli katossa roikkuva, pölyinen lamppu. Se oli paikka, jossa Bella vietti suurimman osan ajasta metsän jälkeen. Hänellä ei ollut juuri kavereita; ei sen takia, että häntä kiusattaisiin koulussa, mutta Bella sattui olemaan muuten vain hiljainen persoona, eikä hän koulussa puhunut juuri kellekään.

Hän vetäisi sängyn alta lehtiön ja laatikollisen kyniä ja alkoi luonnosteemaan yksinkertaista silmää. Tai no, ei se kovin yksinkertainen ollut, sillä Bella käytti sen piirtämiseen koko loppu illan. Lopulta hän laittoi lehtiön takaisin sängyn alle ja sammutti valot, ja ainoa valo tuli enää huoneen ainoasta ikkunasta, ja sekin tuli kuusta. Ensiyönä on täysikuu, Bella ajatteli. Hän rakasti täysikuuta. Silloin hän ja Sandy olivat yhdessä susia. Sandy tosin kutsui sitä ”kiiltomatojen loiston ajaksi”. Bella sulki silmänsä ja nukahti.

T - Kadonnut varjo

//Wow, jaksoin taas kirjoittaa tänne! Nyt tuli uusi fantasiatarina ulos, yritän olla jättämättä tätä kesken. :D Tää tulee sisältää siis rutkasti fantasiaa ja jonkin verran rakkauttakin, mut yritän olla tekemättä tästä sellasta ällösöpöö rakkausstoorii, koska tästä ei todellakaan kuulu tulla sellanen.

Prologi:

On olemassa maa nimeltä Vedá termon. Se tarkoittaa vanhaa maata. Se on vanhan, suuren luolaston sisällä, joka on isompi, kuin Son doong-luolasto. Siellä asuu kansa. Se on vanhempi, kuin mikään muu kansa, ja erilaisuutensa takia se on piilossa ihmisiltä luolassa, jonka saattaa löytää vain sydämeltään puhdas ja vapaa ihminen. Kansa kutsuu itseään nimellä Lup´s naclo (Susikansa) tai Lebrata naclo (Vapaa kansa). Kansalla onkin oma, salainen ominaisuus: he pystyvät halutessaan muuttumaan susiksi. Lebrata naclolaisten talot on rakennettu luolien seinämiin. Vedá termonissa on oma kasvisto ja eläimistö.

***

Nuori nainen kurkottaa kätensä kohti kallion kosteaa ja rosoista seinämää. Hänen sydämensä pampaa tavallista nopeammin ja hiljaisuuden rikkoo vain tasainen veden pliplotus. Ahtaassa luola-onkalossa on pimeää ja missään ei ole minkäänlaista valonlähdettä. Nainen on kuitenkin tottunut pimeään. Kaikki väistivät hänen päätöstään. Hän heitti muiden mielestä vapautensa pois. Hän ei olisi enää osa Lebrata nacloa, ja hän riistäisi vapautensa myös sielulta, joka ei voisi vaikuttaa hänen päätöksiinsä ja tulisi elämään ikuisesti ihmisten tapojen mukaan, piilotellen salaisuuttaan ja Lup´s naclolaisuuttaan. Se ei olisi helppoa, mutta hän aikoi yrittää.

Starún oli kuitenkin tehnyt päätöksensä. Hänen kaikki läheisensä vihasivat häntä ja melkein koko Vedá termon. He tulisivat myös vihaamaan hänen lastaan, Hän tiesi, että hänen tekonsa oli väärin. Eihän kenenkään hengen riistäminen ollut oikein, mutta Genc oli poikkeus. Hän omi Starún itselleen ja loi hänelle elävän helvetin jopa kauniiseen Vedá termoon. Ja nyt Belfianó olisi hyvä syy "omistaa" hänet. Voisihan aina vedota lapseen ja sen tunteisiin. Eräänä päivänä Genc oli hyökännyt Starúnin kimppuun, koska Starún oli eri mieltä siitä, että naarat ovat vaan hyödyllisiä jälkikasvun teossa. Hän hyökkäsi melkein aina, jos Starún oli jostain eri mieltä ja hän oli kerran jopa repinyt toisen korvan irti. Ja Starún ei ollut koskaan pistänyt vastaan. Paitsi silloin. Hän otti hiukan liian rajuotteisesti Gencin kurkusta kiinni ja tappoi hänet, vahingossa. Tuolloin he olivat olleet susimuodossa, niin kuin Lup´s naclolaiset viettivät usein aikansa. Kukaan ei uskonut häntä, kun hän sanoi Gencin hyökänneen ensin hänen kimppuunsa. Genc oli niin mukava muille. Se päällinen mukavuus oli hurmannut hänetkin.

Starún huokaisi syvään ja sulki silmänsä, yrittäen tuntea Spinó naclon (henkikansan, kuolleiden Lebrata naclon jäsenien hallitseman kansan, joka valvoi järjestystä Vedá termossa) läsnäolon. Hän tunsi kylmän vimman kulkevan lävitseen. Se ei tuntenut tuulelta: se ei nostanut hänen ihoaan kananlihalle ja hän tiesi, että voisi avata silmänsä.

”Minä, Starún, Lebrata naclolainen, jätän kansani ja astun vapaudesta ihmisten maailmaan, luvaten varjella nacloni salaisuutta ja omaa suttani. Muutun vain täydellisen kiiltomatojen loiston aikaan ja saan muuttumislupani Spinó naclolta”, hän sanoi hiljaa. ”Pyydän myös anteeksi kamalaa veritekoani omaa kumppaniani kohtaan ja toivon hänen anteeksiantoaan Spinó naclolta.”

Hetken oli hiljaista. Hän kuuli hellän kuiskauksen vierestään.

”Starún, olet saanut lupasi hylätä naclosi ja vapautua Vedá termosta. Olet oppinut paljon ihmisistä ja uskallamme päästää sinut heidän maailmaansa, luottaen sinuun. Spinó naclo antaa sinulle anteeksi tekosi, sillä se oli tasavertainen Gencin kohtelun sinuun viitaten rinnalla. Et kanna enää nimeä Starún, vaan olkoon nimesi tästä lähin Sandy, nimi, joka kuulostaa ihmisen korvaan paremmalta. Kun siirryt ihmisten maahan, perimme sinulta kaiken muun Vedá termolaisen, paitsi susikykysi. Lausu sanat: Egmi, Starún, relfúz Vedá termo ké acknosk iu, ute noc fruiro. Umbr mysretó Spinó naclo glono. (Minä, Starún, hylkään Vedá termon ja hyväksyn sen, että paluuta ei ole. Varjelen salaisuutta Henkikansan kunnialla.) Muista, että sitten paluuta ei ole, ja vain syntymä lapsesi Belfianó voi etsiä Vedá termon ja palata kansansa luo”

”Egmi, Starún, relfúz Vedá termo ké acknosk iu, ute noc fruiro. Umbr mysretó Spinó naclo glono”, Starún toisti epäröimättä ja sulki silmänsä. Tuntui kuin kova tuulenpuuska olisi mennyt hänen lävitseen, imaissut hänet ja kuljettanut mukanaan kuin risua, joka on tippunut jokeen ja on nyt virran vietävänä. Hän tuntui putoavan polvilleen sammaleelle ja tunsi olonsa heikoksi.

Hei

Olen pahoillani tästä hiljaisolosta. Koulu on painanut päälle ja mulla ei ole hetkeen ollut kiinnostusta tähän blogiin, ja vihaan sitä, jos pitää kirjoittaa jotain vaan, koska joku haluaa lukea sitä. Jos ei itseä kiinnosta, kirjoitan sitä "voi vittu, taas pitää tehä uus luku" - asenteella. Niimpä, haluatteko, että alan jatkamaan taas kirjoittelua, OMAAN TAHTIIN, vai että poistan blogin?

apua kjgijgrtktwieiu D:

Mulla on ihan ideat loppu Dustin suhteen ja siitä on (?) muuttunutkin vähän tylsä. :c Mulla ei oo kiinnostusta jatkaa sitä, joten; Haluutteko te, että kirjotan Dustia vielä, vai, että alotan uuden sarjan ja jätän sen omaan arvoonsa. :/

Kommentoikaa!

7. luku - Tähtitaivaan salat

Fioril avasi silmänsä. Tämä ei nähnyt Juliziaa, mutta kuuli kauempaa tämän äänen. Hetken tämä jäi tuijottamaan majan kattoa.
"Minä todellakin olen täällä", Fioril henkäisi hiljaa. "Paikassa, josta olen ikäni unelmoinut." Fioril silitti majan lattiaa, johon oli kerätty pehmeitä kasveja pehmusteeksi. Kaikki tuntui aidolta. Kaikki oli aitoa. Fioril hymyili ja nousi. Hän näki, että muut retkeläiset söivät eilistä kaniinia sekä Fioril keräämiä, syötäviä kasveja. Fioril hyppäsi majasta alas ja käveli muiden luo.

"Huomenta", tämä mutisi.
"Otatko?" Jorf kysyi ja tarjosi kaniinia.
"Ei kiitos, ei ole nälkä", Fioril sanoi ja meni kauemmas. Yhtäkkiä tämän olkapäästä syöksähti kipuaalto ja Fioril puri hampaansa yhteen estääkseen kirkaisun. Tämä katsoi olkapäässä olevaa syvää haavaa. Se täytyy puhdistaa vedellä, tämä ajatteli. Se on jo hiukan tulehtunut. Fioril kiskaisi verisestä paidastaan palan ja sitoi sen haavan ympärille. Tämä yritti sinnitellä kivun kanssa, kunnes kuuli:
"No niin, lähdetään!" Hän juoksi hakemaan laukkunsa ja yritti kantaa sitä toisella olkapäällä, joka oli vaikeaa, sillä he kävelivät kauan ja toinenkin olkapää alkoi muuttua kipeäksi.

Lopulta he löysivät vettä. Se oli kirkasta ja kimmelsi kauniisti auringossa. Fioril kosketti sormenpäällään vettä. Se oli viileää. Hän otti siteen olkapäästään ja kastoi sitä veteen. Hän otti vettä kämmeniinsä ja heitti olkapään haavaan. Sitä kirpaisi.
"Etsimme yösijan lammen läheltä", Zaq sanoi. "Pitäkää yhteyttä radiopuhelimilla." Julizia vilkaisi Fiorilia vastahaikosti, mutta nyökkäsi. Pojat lähtivät ja he jäivät puhdistamaan vaatteitaan - ja itseään. Lopulta he olivat valmiita. Fiorilin haava ei ollut enää kovin kipeä; olihan se saanut viileää vettä.

"Missä olette?" Tämä kuuli Julizian sanovan radiopuhelimeen. Hetken kuluttua kuului:
"Pelkkää tiheää metsää, tulemme sinne." Se oli Zaqin ääni. Julizia hymähti ja pian Zaq ja Jorf tulivat oikein ryminällä pusikosta.
"Rakennetaan tähän maja ja jatketaan matkaa huomenna", tämä sanoi.
"Miksemme nyt jää lopullisesti tähän?" Fioril kysyi.
"Minä ainakin aion tutkia tätä paratiisia lisää", Julizia tuhahti.
"Olisi jännää löytää taloja, jossa asuttiin ennen Näkymätöntä Tappajaa!" Zaq sanoi. Hänen ilmeensä puhkui innostusta. Fioril ei enää sanonut mitään, vaan alkoi auttaa muita majan rakentamisessa.
***
Fioril tuijotti tulta. Se roihusi ja savu kirveli hiukan tämän silmiä, mutta tämä ei siitä huolimatta kääntänyt katsettaan. Suden liha kieppui tulen yllä. Fioril nousi ja käveli kauemmas muista.
"Minne menet?" Hän kuuli Zaqin äänen.
"En kauas", tämä vastasi. Tämä meni lammelle ja vei radiopuhelimen lähelle suutaan, kunnes kuiskasi:
"Äiti?" tämä kuiskasi. Kului hetki, kunnes kuului:
"Fioril! Onko siellä kaikki hyvin?"
"Tietenkin on!" Fioril sanoi. "Täällä on kaunista."
"Uskon", kuului Helenzin ääni. "Yritä selvitä hengissä kotiin." Sitten kuului lyhyt niiskaisu ja Helenz sulki radiopuhelimen.
"Yritän", Fioril kuiskasi. Hän kävi syömässä ja käveli hänen ja tällä kertaa Zaqin majalle. Hän vilkaisi tähtitaivasta.

"Voi isä, siunaa minua ja retkeläisiäni sieltä. Pidä meidät hengissä.."
***
Fioril hakkasi itkien bunkkerin rautaista ovea rystyset punaisina ja tunnottomina verestä. 
"Päästäkää minut sisään!" tämä huusi vaivoin radiopuhelimeen eikä saanut henkeä. 
"Minä kuolen!" Radiopuhelimesta kuului naurua eikä ovi liikahtanut. Fiorilin ympärillä parveili susia ja tämä tukehtui..

Fioril avasi silmänsä. Painajaiset eivät lopu, tämä ajatteli.
"Oletko kunnossa?" Hän kuuli Zaqin äänen. Fioril hymähti.
"Olen." Hetken oli hiljaista, kunnes Zaq sanoi:
"En voi uskoa, että olen täällä."
"En minäkään", Fioril vastasi. Hän hymyili. "Lapsena rakensin itselleni tekokasveista metsän ja leikin että olen maanpäällä. Nyt olenkin."
"Täällä on niin kaunista.. Kuolisin täällä mielelläni", Zaq sanoi. "Vaikka Näkymättömän tappajan kynsiin."

//purkissa! Anteeksi, että tässä luvussa kesti ja että se oli näin lyhyt :/

TIEDOTUSASIAA SIMSISTÄ KIINNOSTUNEILLE!

Tämän tarinablogin ohessa aloin tekemään toista blogia, joka on Simsblogi! Vaikka teen sinne myös postauksia, se ei häiritse tämän blogin aktiivisuutta. :) Jos kuitenkin pelailet vaikka Sims 3:sta (siihen myös tuo blogi perustuu), käy kurkkaamassa painamalla tästä.

Dustin seuraava osa on pian tuloilla, kiitos kärsivällisyydestä! :3